Majuri tarttui käsin päähänsä.
— Kamalaa on ajatella sitä!… Mitä arvelette? Luuletteko hänen menevän pois?
— Kuinkas, jos hän rakastaa tuota miestä.
— Kyllä hän rakastaa. Näen sen itse.
— No niin, mitäs siinä enää on arvelemista.
— Kyllä se tosiaan on niin… Mahdotonta hänen on jäädä. Oma elämäntarkoitus houkuttelee häntä. Hän halajaa omia lapsia. Minä tunnen hänet niin tarkoin, hän on syntynyt äidiksi.
— No niin, siitäpä sen näette.
— Mutta missä Jumala sitten on? huudahti hän äkkiä käsivarret kohotettuina.
— Mitä tarkoitatte?
— Missä Jumala sitten on? minä kysyn… Minkäs kautta lapset ovat siihen syypäät, sanokaa?… Mutta minähän napisen nyt, niin, minä napisen! Milloinkaan en ole vielä napissut, mutta nyt napisen!