Ja yhtäkkiä pillahti hän itkemään kuin vanha ämmä, viittasi epäävästi kädellään, niistihen nenäliinassaan olevaan Saksan valtakuntaan, heitti viitan hartioilleen ja lähtihen ovesta ulos.
Hän tuli kotiin myöhään illalla ja koki nähtävästi ponnistella itseään tyyneksi. Hän meni Olga… Stepanovnan luo ja otti asian puheeksi:
— Mitä minä tuumaan?… Sitä mitä tekin… Teillähän on itsellänne tunto… Miten teistä itsestänne näyttää, niin se hyvä tulee… Teillä on sekä järkeä että sydäntä… Tehkää niinkuin tiedätte… Mitäpä toisten asiat muuten teihin koskevat? Minulla ei ole mitään sanomista tähän. Jokaisella tulee olla omansa. Minusta, joka olen vanha, saattaa olla näin, mutta teistä, joka olette nuori, saattaa olla tykkänään toisin. Teillä on oma erityinen elämänne, eikä kellään ole lupa puuttua siihen. Minä käsitän — teidän on surku lapsia… Mutta mitäs se merkitsee. Eiväthän ne kumminkaan ole teidän omianne. Eiväthän? lausui hän katkerasti.
— Kuinka? Enkö sitten ole pitänyt heitä ominani?
— Niin, Olga Stepanovna, pitänyt … Mutta mitenkä tulette pitämään, sitähän emme tiedä. Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo… Mutta jos jotakin tapahtuisi, niin muistakaa — minä en koskaan ole sanova pahaa sanaa teistä. Minä olen itse ollut nuori ja olen haaveksinut omaa perhettä. Kuinka uskaltaisin väittää mitään vastaan tässä asiassa. Eihän voi tunkeutua toisen sieluun ja nähdä miten siellä on laita. Miten Herra sydämellenne sanoo, niin tehkää. Menkää nyt ja rukoilkaa Jumalaa ja päättäkää sitten itse. Tämähän koskee teidän elämäänne eikä kenenkään muun, ja siitä on teidän itsenne vastaaminen. Ei suinkaan teillä ole halua viettää nälkäisen elämää!
Majuri parka ei itsekään huomannut, miten hän ehtimiseen puhui ristiin.
Mutta sattuipa juuri siihen aikaan, että Senjka poika sairastui.
Illan suussa kävi hänen päänsä polttavan kuumaksi ja hän houri koko yön. Olga Stepanovna valvoi hänen luonaan aamuun asti. Houreissa ollessaan tarttui Senjka vähän väliä pienellä kädellään hänen sormeensa ja piti sitä lujasti kiinni, juurikuin olisi peljännyt, että se karkaisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin. Aamupuoleen hän kumminkin rauhoittui, eikä koko sairaudesta sen enempää ollut. Mutta tämän yön perästä Olga Stepanovna oli muuttunut niin hiljaiseksi, ikäänkuin olisi "jähmettynyt", kuten majuri minulle sanoi.
Jähmeä hän oli, mutta siltikin minä näin, että hänen sisällään liikkui. Ei hänellä ollut rauhaa päässä eikä sydämessä. Hän vain lakkaamatta ajatteli.
— Kyllä teidän käy vaikeaksi ilman häntä, minä huomautin.