XXIX.

Olga Stepanovna parka ei moneen päivään ollut entisensä kaltainen. Ollen niitä syväluonteisia naisia, joiden sydämissä tunne, mikä kerran on päässyt juurtumaan siihen, pysyy muuttumatonna kautta koko elämän, käsitti hän vasta nyt, että hän, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, ei koskaan ollut lakannut rakastamasta Leo Aleksandrovitshiä ja rakasti häntä vieläkin yhtä kiihkeästi. Vuodet olivat vain hienolti hiiputtaneet tuhkaansa liekin yli. Tämä ainoa yhtyminen hajoitti jo tuulen viuhkan tavoin tuon tuhkan ja saattoi hiljaisen liekin uudestaan leimahtamaan ilmituleen. Yhtäkkiä kadotti hän kaiken mieltymyksensä noihin kadulta kerättyihin kodittomiin lapsiin. Myöskin kiintyi hänen huomionsa nyt semmoiseen, mitä hän ennen ei ollut huomannut: köyhyyteen, joka ympäröi häntä, tavattomaan rumuuteen, mikä ilmeni muutamissa noissa pienissä kasvoissa, jotka vielä eilen siinä määrin olivat miellyttäneet häntä luontevuutensa ja lapsellisen viattomuutensa kautta. Tiettävästi ensi kertaa hän koko tuona aikana tunsi väsyneensä heidän kysymyksiinsä; ja mitä hän ennen oli tehnyt niin hartaalla kiintymyksellä koko tähän kovaosaiseen pienien maailmaan, sen teki hän tosin edelleenkin, mutta hänen sydämensä, joka nyt oli muussa kiinni, pysyi mykkänä, ikäänkuin poissaolevana. Hän tunsi olevansa ikäänkuin hämillään siitä, hänen täytyi pakottaa itseään, tukahuttaa tunteitaan. Monasti yllätti hän itsensä ajattelemasta: "voi, kuinka kaikki tämä on ikävää!"

Ennen hän ei koskaan ollut hajamielinen, mutta nyt oli hän tullut siksi. Ennen tuntui hänestä tämä lastenäänten sorina huvittavalta. Nyt se ärrytti häntä, ja hänen päänsä tuli siitä kipeäksi. Sydämestä ei mitä puhuakaan: se näkyi lakkaamatta vuotavan verta, juuri kuin jokin vanha haava siinä olisi auennut ja yhä laajentunut. Ensimäisinä kahtena päivänä ei Olga Stepanovna tahtonut edes ajatellakaan, kuinka hänen oli meneteltävä. Ensinnä tuli hänen rauhoittua ja miettiä kaikkia joutohetkinään, mutta juuri rauhaa hänen nyt oli mahdoton saavuttaa. Rauhaa hänen olisi ollut odottaminen, jos hän ei niin hyvin olisi tuntenut itseänsä, sieluansa. Häntä rupesi nyt yhtäkkiä vaivaamaan unettomuus, ja hän koetti illoin rasittaa itseänsä niin paljon kuin suinkin, että olisi voinut nukkua yhtä mittaa aamuun asti. Se onnistuikin ensimäisinä kahtena vuorokautena, mutta kolmantena yönä oli kuin joku olisi survinut häntä kylkeen. Yhtäkkiä kohosi hän kyynäspäänsä varaan ja suuntasi katseensa ympäröivään pimeyteen. Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Ainoastaan Lupotshka kuului hengittävän hiljaa vuoteellaan, joka oli huoneen nurkassa. Tämä vaikutti tyynnyttävästi Olga Stepanovnaan ja hän kävi jälleen pitkäkseen. Nyt tuli ajatus toisensa jälkeen, muisto seurasi muistoa, epäilys epäilystä, saattaen hänet niin huumauksiin, että hänen oli pakko ehtimiseen tarttua ohimoihinsa ja päähänsä. Ah, miksi oli Leo hakenut hänet ilmi ja tullut tänne? Miksi pirstasi Leo jälleen tämän hänen uudenkin olemuksensa, rikkoi tyynen rauhan hänen elämässään, joka kumpusi niin hiljaa ja huomaamattomasti, kuten puronen keväällä solisten noruu laakson pohjassa pajupensasten välitse? Mutta samalla valtasi hänet aika-ajoin toinenkin, niin ihmeellisen hurmaava onnellisuuden tunne. Yhtä äkisti kuin se hänet yllätti, yhtä äkisti se katosikin. Ja kun hänen silmänsä tämän lumouksen kestäessä vähitellen sulkeutuivat, hoki hän itsekseen: "kyllä hän sentään teki hyvin… Näkyy siis, että hänkin rakastaa, ja nyt ei minun tarvitse muuta kuin päättää, ainoastaan päättää, niin kaikki tulee jälleen hyväksi, niin hyväksi. Entiset ovat kaikki menneet eivätkä milloinkaan palaja. Monellaisiin luuloteltuihin vaivoihinhan sitä saattaa tässä maailmassa joutua. Hän on itse saanut kärsiä niin paljo; hän katuu nyt, ja katumushan sovittaa kaikki, kaikki. Ei minun sovi häntä tuomita ja rangaista." Ja Olga Stepanovna ojensi kätensä pimeässä, ikäänkuin olisi hän hapuroinut sieltä ketä. Mitä piti hänen tehdä? Totellako sydämen ääntä ja seurata tuota miestä?… Olihan hän tarpeen Leollekin. Hän oli kuulunut Leolle ennemmin kuin näille lapsille. Leolla oli oikeus hänen rakkauteensa ja uskollisuuteensa. Ja vaikka Leo silloin oli vähällä syöstä hänet turmioon, niin mitäs siitä? Sekö se olisi vapauttanut hänet Leon vallasta? Oliko Leo sen kautta menettänyt oikeutensa häneen? Helppoa oli Olgan tuolla tavoin päätellä, mutta missä silloin ilmeni hänen rakkautensa, alttiiksiantaumuksensa?… Ja huomaamatta, että kaikki nämä mietteet johtuivat hurskastelevasta itsekkyydestä, loihti hän eteensä kuvan toisensa jälkeen: miten hän palajaisi Leon luo, miten Leo ottaisi hänet vastaan, mitenkä valoisaksi, hiljaiseksi ja riemuisaksi hänen elämänsä muodostuisi tässä uudessa… ei, tässä vanhassa kodissa. Olga Stepanovna oli liiaksi nainen voidakseen taistelutta ja arveluitta tehdä ratkaisevan päätöksen. Ja hänen onnenkaipuunsa oli niin kiihkeä, niin hillitsemätön, että jos Leo Aleksandrovitsh tuommoisena hetkenä olisi tullut hänen tykönsä, olisi asia siinä tuokiossa ollut päätetty ja hän olisi vienyt tuon rakastettavan tytön muassaan täältä. Mutta ajatus seurasi toistaan, ihania haavekuvia häiritsivät rauhattomat epäilykset, heräävän omantunnon nuhtelut tukahuttivat tyydyttämättömien aistien hurmaavan tulen, ja riemullinen jälleennäkeminen, odotetut suloiset onnen päivät hänen kahdenkeskisessä seurassaan — nuo pilvettömät, lämpimät päivät, rakkauden auringon ja ihanaisen taivaan valaisemina — saivat yhtäkkiä väistyä alastoman, karkean todellisuuden tieltä, joka vaati hänet kokonaan, täydellisesti omakseen, vaati koko hänen kiihkeän alttiutensa, koko hänen tarmonsa ja tahtonsa palvelukseensa. Hän antautui jälleen nykyhetken valtaan ja ajatteli levotonna Osjkaa, joka jo eilisestä asti oli valittanut selkäänsä ja Sonjaa, jonka kivisti päätä. Hyljätä nämä pienokaiset! Hän oli jo näkevinään Bobkovin pesän hävitettynä ja nuo pienet lapset jätettyinä yksikseen, likaisina ja villiytyneinä. Bobkovillahan ei ollut itsellään aikaa hoitaa heitä. He jäisivät tietysti omiin hoteisiinsa ja seurauksena olisi torat ja tappelut. Kulkuri-elämän hedelmät, huonot taipumukset, jotka täällä hänen vaikutuksestaan vähitellen olivat häipyneet, alkaisivat jälleen ilmetä näissä naiiveissa luonteissa, jotka eivät vielä olleet ehtineet vakaantua, ja tuo rauhainen, hauska turvakoti holhokkeineen, jotka hänestä niin paljon pitivät, muuttuisi pianaikaa rosvoin pesäksi. Mitä heistä sitten oli tuleva? Tietysti samaa kuin mitä olisi tapahtunut, jos Sila Sampsonovitsh ei olisi ottanut heidät hoiviinsa ja Olga Stepanovna pitänyt huolta heidän kasvatuksestaan: varkaita, kerjäläisiä, irtolaisia. Ja mitenkä kävisi Bobkovin, joka tuon kaiken kyllä tajuaa? Olga Stepanovnan sydämessä tuntui niin kylmältä ja tuskalliselta.

Mutta olihan Leo Aleksandrovitshkin sanonut, että elämä ilman Olgaa on hänelle sama kuin horna. Ja siksi toiseksi olihan jokaisella — siis Olgallakin — oikeus saada osansa onnesta. Mistä hän olikaan tuon ajatuksen siepannut? Kaiketi oli hän lukenut sen jostakin kirjasta. Mutta mitä hänen sitten piti tehdä? Hän koetti pakottaa pimeyttä antamaan vastauksen tuohon kysymykseen, mutta juhlallisen rauhaisa yö pysyi mykkänä, sitä eivät liikuttaneet ihmissielussa temmeltävät kärsimykset ja epäilykset. Ainoastaan lasten tasainen hengitys kuului alhaalta ja Lupotshkan hiljainen puhelu unissaan.

Mitä piti hänen tehdä? Tunti kului toisensa jälkeen ja valju aamunvalo tuossa hänen ikkunainsa takana ei tuonut hänen toivomaansa rauhaa muassaan. Mitä oli tehtävä?

Hän kertoi Sila Sampsonovitshille Leo Aleksandrovitshin käynnistä ja tämän käynnin tarkoituksesta.

— Mitäs siitä tuumaatte? kysyi Olga Stepanovna.

— Minäkö… minä?

Bobkov ihan ällistyi. "Oli ihan kuin hän olisi kamahuttanut minua vasaralla päähän", kertoi hän sittemmin.

— Minä… mitäs minä… Minun tuumani…