Vihdoinkin ymmärsi Olga Stepanovna mikä se Lupotshkan huolen aiheena oli; hän naurahti, mutta kohta sen jälkeen rupesi häntä itkettämään, hän meni tytön luo ja suuteli häntä.
— Ei Grishka ole siihen syypää, sanoi Olga Stepanovna hiljaa, ikäänkuin itsekseen. — Ei Grishkalla ole mitään osaa siihen.
— Minä luulin, että se oli hän… Minä hänelle jo sanoin siitä tänä päivänä.
— Tykkänään toinen Grishka se on! Lupotshka tuli ymmälle.
— Kai se sitten oli suuri Grishka, puuseppä? Tämä oli tytön erityinen lemmikki.
Olga Stepanovna, joka nyt oli syventynyt ajatuksiinsa, ei vastannut kysymykseen.
Lupotshka makasi kauan miettien, mitenkä Grishka, puuseppä, saattoi olla syynä "tädin" vilustumiseen. Jo puoliksi unenvienoon mentyään päätti hän, että tauti johtui uudesta sängystä, jonka Grishka, saaden kauan kyteneen mielihalunsa täytetyksi, vihdoin oli laittanut Olga Stepanovnalle.
— Olisikohan se todellakin noista linnuista? ajatteli Lupotshka, luoden auki uniset silmänsä.
Grishka, puuseppä, oli ylinnä sängyn päädylle sovittanut kaksi puuhun leikattua kyyhkystä, ympäröiden ne lehdillä.
— Jos se on noista linnuista, niin miten se on voinut tapahtua?