Nähtävästi oli Olga Stepanovnan ollut erittäin vaikeata ryhtyä tähän loppuselvitykseen. Hän puhui tässä kirjeessä ensin entisyydestä, mutta ei ainoatakaan soimauksen sanaa hän siltä päästänyt huuliltaan. Koko hänen vihansa — petetyn, solvaistun ja hyljätyn naisen viha — oli purkautunut heidän mieskohtaisesti kohdatessaan toisensa. Nyt ei ollut enää mitään katkeruutta sielussa jäljellä hänen muistellessaan mitä hän oli saanut kokea elämässään. Muistot tuoksuttivat surua hänen sielunsa ympärille, mutta eivät synnyttäneet kärsityn loukkauksen tunnelmaakaan. Nyt koki hän jo puhdistaa rakastajaansa ja haki puolustuksia hänelle — puolustuksia, jommoisia tämä ei edes itse olisi voinut löytää, niin venyvä kuin hänen omatuntonsa muuten olikin.

"Minä olin teille liiaksi väritön. Te olette mielenvaikutuksille altis ja myös suoravainen, ettekä te luonnollisesti voinut eikä teidän olisi pitänytkään teeskennellä. Minä en voinut tuntua teistä muulta kuin umpimieliseltä, nureksivalta, jopa kylmältäkin. On sentähden ymmärrettävää, että toiset vaikutelmat — sanoisinpa tenhovoimat, ellei sana olisi niin tavallinen — anastaisivat teissä sijan. Minä kaipaan syvästi mennyttä elämääni. Jumala näkee, että minä olisin valmis antamaan mitä hyvänsä, jos voisin palauttaa sen, mutta en siltä ole huolissani tulevaisuuteni suhteen. Minä tiedän nyt, että te rakastatte minua ja että rakkautenne on vilpitön, mutta nyttemmin en voi sille asialle enää mitään, en mitään. Käsittäkää minua: en sano, että minä en tahdo, vaan että minä en voi. Minä en ole itseni, vaan kokonaan toisten oma. Tämä pieni lapsimaailma liittää minut itseensä lujilla siteillä. Luostareissa tehdään lupauksia, mutta täällä olen kaikitta lupauksitta joka ainoalla hermollani sidottu, jopa kiinnikasvanutkin näihin valkotukkaisiin pienokaisiin, näihin toisten hylkäämiin, suojeluttomiin olentoihin, joiden elämä on kokonaan minun ja sieluni varassa. Minä en voisi tuntea itseäni onnelliseksi enkä tehdä teitä onnelliseksi, jos tietäisin, että tuo pienoinen armas pesue joutuisi häviölle minun poistumiseni kautta, että nämä lapsiparat, saatuaan muutamia vuosia nauttia ystävällisyyttä ja iloa, taasen heitettäisiin avaraan, kylmään ja armottomaan maailmaan oikullisen kohtalon valtaan. Olen juuri ikään tarkastellut noiden nukkuvien pikku lasten rauhallisia kasvoja. Minullako, minullako olisi sydäntä tuomita heitä niin surulliseen elämään! Jos sen tekisin, niin jo tämä ajatuskin myrkyttäisi jokaisen yhdyselämämme hetken, ja minä olisin teille taakaksi. Mutta tekin tarvitsette hellyyttä ja rauhaa… Teille tarjoo tulevaisuus vielä niin paljo. Te olette vielä nuori ja kaunis sekä rikaskin. Koettakaa oppia rakastamaan toista… Ja te olette saavuttava vastarakkautta. Se ajatus on tosin minusta katkera — sillä olenhan kaikissa tapauksissa nainen enkä läheskään sellainen kristitty, jommoinen tahtoisin olla… Minäkin olen altis mustasukkaisuuden tuskille ja loukkauksia en hevillä unohda… Mutta täytyyhän katsoa elämätä suoraan silmiin. Ettehän te saata minun tähteni kieltäytyä kaikista sen iloista… Korkein varjelkoon minua vaatimasta jotakin sellaista! Säilyttäkää sydämessänne minusta muisto sisarena, ystävänä — enempää en osaa edes toivoa. Ajatelkaa minua joskus hellyydellä, niinkuin minäkin aina olen ajatteleva teitä. Mutta älkää suoko minulle liian väljää tilaa sydämessänne, jotta ei tämä muisto estäisi teitä näkemästä jonkin toisen naisen kuvaa, joka nainen, sittenkun on oppinut teitä rakastamaan, on koettava tehdä teidät onnelliseksi… Teidän on muistaminen, että naiselle ei ole mikään niin vaikeata kuin tietäminen, että kun rakastettunsa hyväilee häntä, hän ajatuksissaan hyväilee toista naista. Kukaan ei kuuna päivänä saata myöntyä siihen! Semmoinen menettely valaa myrkkyä kaikkeen, joka päivä ja joka hetki. Jos sydämelle joskus on tapahtunut sellainen loukkaus, ei se koskaan, ei koskaan saata vastata tunteeseenne hiljaisella, avoimella luottamuksella, joka yksin tuottaa meille todellista onnea… Ennemmin sitten unhottakaa minut ihan kokonaan! Minä tulen ajattelemaan teitä usein ja paljo. — Silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme, huuhtoivat kyynelenne pois kaiken, mikä oli katkeraa, solvaisevaa. Miehenä te kenties häpeätte noita kyyneliä. Päin vastoin, ylpeilkää niistä! Ainoastaan rehelliset ja hyvät ihmiset saattavat itkeä. Näitten kyynelten jälkeen jäi muistooni yksinomaan pilvettömiä poutapäiviä — päiviä, jolloin minusta näytti kuin rakkautenne minuun olisi ollut jakamaton… Vuosia vierii yksitoikkoista, hiljaista menoaan, mutta minä olen aina katsova taakseni, tähän niin kohta — välähdyksen tavoin sammuneeseen onneeni. Niinkuin etäinen tulen vilke yöllä on se kuitenkin auttava minua löytämään tien pimeydessänikin. — Jospa tietäisitte kuinka hartaasti toivon, että elämänne tästä lähin kuluisi tyynesti, että te saavuttaisitte sielunrauhan!… Jospa tietäisitte, kuinka kallis te olette minulle, kuinka lähellä te olette sydäntäni!… Mutta voi! Minä en ole enää se orja, joka olisi valmis kaikkeen, kunhan saisi seurata teitä. On mahdollista, että minä persoonallisesti olisin tuntenut itseni onnellisemmaksi, jos olisin pysynyt semmoisena, kuin silloin olin. Vielä viimekin kerralla yhtyessämme, kun tunsin lepääväni teidän sylissänne, kun huulenne koskettivat minun kasvojani, palautui entisyys tuokion ajaksi. Minä kiitän Jumalaa, joka antoi minulle voimaa lykätä teidät luotani. Jos silloin olisitte tarttunut minuun ja vienyt minut pois, niin kaikki olisi ollut lopussa ja minä olisin ehkä sokeasti seurannut teitä kautta koko elämän. Mutta sanokaapa, minkäs tähden näiden pienokaisten olisi pitänyt kärsiä? Olisimmeko me kahden saattaneet olla onnelliset tietäessämme, että meidän tähtemme kymmenien viattomien elämälle koituu onnettomuutta? Emme, emme, emme! Mutta kaitselmus tietää minne ja mitä varten se meitä johtaa. Muistattehan miten te aina nauroitte naiiville nuoruuteni uskolle. Tämän uskon, tämän yksinkertaisen uskon olen säilyttänyt tähän asti ja minä olisin sanomattoman onnellinen, jos saisin teidänkin sen omistamaan, jos minun Jumalani tulisi teidänkin Jumalaksenne! Oli aika, jolloin te leikillänne kutsuitte minua nunnaksi. Ah, sitä minä en läheskään ole! Minä rakastan liiaksi elämää ja sen äidiniloja! Mutta uskossani kaitselmukseen löydän minä rauhani, se on minut vapahtava syyllisyydestäni, se antaa minulle voimia puuttumatta…

"Ajatelkaa minua vain kuni sisarta… Mutta minä… minä olen ja pysyn kumminkin naisena, ja minä vakuutan teille, että minä teistä erotettunakin olen rakastava teitä entisekseen, ettei kuuna päivänä kukaan ole anastava paikkaanne sydämessäni. Kuka tietää — saattaahan tapahtua, että me kerran, ellei täällä niin tuolla ylhäällä, tulemme onnellisiksi toistemme parissa. Nämä kärsimykset ovat meille tarpeen. Muuten varon, että te ehdottomasti olette hymyilevä tuolle, jota aina nimititte 'unelmikseni' ja 'haaveikseni'. Nyt täytyy minun lopettaa kirjeeni, mutta miten vaikeata, miten tuskallista minun onkaan riistäytyä siitä irti! Aivan kuin se olisi kirje teiltä… Hyvästi, kallis, rakas! Uskokaa minua — meidän ei tule enää nähdä toisiamme. Se ei olisi hyvä, se ei saa tapahtua… Ja paitsi sitä ei uusi yhtymys mitenkään voisi vaikuttaa päätökseeni. Rukouksissani tahdon pyytää, että te saavuttaisitte toisen naisen rakkauden, naisen joka olisi minua parempi ja voisi saattaa teidät unhottamaan poloisen, mitättömän Oljan, jossa ei muuta hyvää ole, kuin että hän on toivottomasti kiintynyt teihin… Hyvästi, sinä, joka kerran olit minun Leväni!… Käsitä siis, kuinka kallis olet minulle!… Mutta se ei käy laatuun, ei mitenkään, älä kiusaa minua enää… Minä itken nyt, mutta huomenna olen tyyni, ja mikä on mennyttä, se on ja on oleva mennyttä. Hyvästi, iloni, onneni, kaikkeni! …"

XXXII.

— Tottahan te heti, saatuanne tuon kirjeen, matkustitte hänen luokseen? kysyin Leo Aleksandrovitshilta.

— Kuinka niin?

— Mitenkäs muuten? Onhan itsestään selvää, ettei hän koskaan ollut rakastanut teitä niin paljo, kuin juuri silloin.

— Jos suoraan tunnustan, niin kyllähän minä läksinkin hänen luokseen. Mutta… tiedättekö, naiset ovat meitä paljoa vahvemmat.

— Mitä mietelmiä tuo taas on?

— Asettakaa kuka hyvänsä tuttavistanne, itsenne tai kenen tahdotte hänen sijaansa.