— Hyvä, minä olen sen tehnyt, vaikkei se ollut mitenkään helppoa.
— Älkää panko leikiksi. Luuletteko olevan ainoatakaan, joka olisi halukas luopumaan onnestaan?
— Ainakaan ei niitä olisi monta, luulen ma.
— Siinäpäs se! Sangen, sangen vahvoja luonteita tavataan naisten joukossa. Kuta heikompi hän ruumiillisessa suhteessa on, sitä suurempi on hänen itsensähillitsemiskykynsä. Tehän olette kirjoittanut laupeudensisarista. Jos katsellaan niitä, niin onhan heidän joukossaan sellaisia, joissa henki tuskin riippuu kiinni ruumiissa ja kumminkin — miten suuria he saavat aikaan! Semmoiseen herooisuuteen me tuskin pystyisimme ollenkaan. Vielä mitä! Me etenemme kuurottain — ryntäämme yhteen linnoitukseen, valtaamme yhden kanuunan… Mutta koetettakoonpa menetellä noin, aivan tyynesti, huomaamatta, tehdä sitä päivästä päivään, valittamatta, lannistumatta. Ei, luonnollisesti ovat naiset kykenevämmät semmoiseen kuin me, he ovat kaikin puolin vahvempia, kestävämpiä!
— Mitä hän teille sitte sanoi?
— Hänkö?… Hän oli kumminkin peloissaan itsensä tähden. Nähtyään minut tuli hän liidunvalkoiseksi kasvoiltaan.
— Miksi olette tullut tänne? kysyi hän.
— Minä pyydän armonosotuksena teiltä saada viimeisen kerran puhua kanssanne.
Ja silloin tarttui hän päähänsä, ja nuo sietämättömät lapsinulikat kokoontuivat ympärillemme katsellen ja kuiskehtien.
— Hyvä, sanoi hän — mutta ainoastaan yhden ehdon nojalla: minä en salli, että me jäämme kahdenkesken.