Koetin saada häntä taipumaan, mutta hän huusi luoksensa Lupotshkan… ehkä tiedättekin — pieni tytön tyllerö, tuommoinen polvenkorkuinen, mutta silmät suuret kuin lusikanlavat…
Ja sitten lähti hän huoneeseensa.
Pyysin silloin häntä: käskekää tyttö pois, minähän en saata hänen kuullen puhua.
Mutta Olga Stepanovna vastasi:
— Voimmehan puhua ranskaksi… sitä hän ei ymmärrä.
Leo Aleksandrovitsh työnsi minulle tuolin, istui itse pöydän toiselle puolelle ja, painaen pään käsiensä varaan, jatkoi: — Tuntikauden puhuin hänelle siihen tapaan. Sydämeni oli pakahtua — niin raskas oli minun ollakseni. Hän kuunteli minua tarkkaavasti loppuun asti. Joskus vaan katsahtaa vilkaisi hän minuun ja painoi jälleen alas silmänsä. Vihdoin viimein lausui hän aivan hiljaa:
— Minä olen jo kirjoittanut teille, Leo Aleksandrovitsh, eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Olen tehnyt päätökseni ja se pitää paikkansa. Miksi te kiusaatte itseänne sekä minua? Siinä kirjeessä olen sanonut teille kaikki, kaikki, enkä huoli nyt toistaa mitään.
Sitten nousi hän paikaltaan, liikkui hermostuneesti hetken aikaa huoneessa, seisahtui sitten eteeni ja lisäsi:
— Nyt on kylliksi, kaikki on selvillä. Tulkaa onnelliseksi. Puristakaamme viimeisen kerran toistemme käsiä ja Jumala estäköön meitä enää koskaan kohtaamasta toisiamme. Me alotimme vaelluksemme yhdessä, mutta nyt ovat tiemme käyneet erilleen. Ja kuta pitemmälle me menemme, sitä enemmän ne erkanevat. Saattaa olla, että kokonaan katoamme toistemme näkyvistä, tyytykäämme silloin siihen. Teidän tulee vielä elää, mutta minun… antakaa minun olla… Minä pyysin teitä unhottamaan minut kaikkineen. Tehkää se. Kuolevan rukous on aina pidettävä pyhänä — ja huomispäivästä alkaen olen minä teidän suhteenne kuollut. Ja nyt — suokaa anteeksi, minä en voi kauemmin viipyä teidän seurassanne… Täytyy lähteä.
Vaivalla sain pidätetyksi häntä vielä muutamia tuokioita.