— Yksi asia täytyy teidän tehdä minun hyväkseni, sanoin silloin. — Tehkää minulle mahdolliseksi sovittaa mitä olen rikkonut teitä vastaan… Antakaamme vihkiä itsemme pariksi — ja tehkää sitten mitä tahdotte. Te palajatte tänne, minä omaan kotiini ja minä vannon, etten koskaan tule esittämään minkäänmoisia vaatimuksia teihin nähden… Mutta minä en tahdo, että… ymmärrättehän?… Teidän tulee kantaa minun nimeäni.
Hänen poskensa lensivät punaisiksi ja hän loi minuun kiitollisen katseen. Sitten astui hän muutamia kertoja eestaas huoneessa. Vihdoin sai hän mielensä hillityksi ja vastasi:
— Kiitoksia, Leo Aleksandrovitsh, tästä toivomuksestanne. Mutta minä en voi enkä tahdo ottaa vastaan tarjoustanne. Jumalaa ei voida pettää… ja ihmisten pettäminen ei maksa vaivaa… Tahi omaksiko hyväksemme tekisimme sitä kenties? Mitäpä se toimittaisi!… Silloin elimme yhdessä vihkimättä, ja nyt, kun olemme päättäneet erjetä ainaiseksi, antaisimme yhtäkkiä vihkiä itsemme! Suokaa anteeksi, mutta se olisi minun puoleltani epärehellistäkin… Syntiä — josko tuo nyt oli syntiä, sillä minä rakastin teitä ja olin teille ruumiineni sieluineni uskollinen — syntiä ei voida peittää. Ja paitsi sitä — te tulette vielä rakastumaan ja saamaan rakkautta. Miksikä siis sitoisin teitä? Siitä olisi sekä hänelle että teille iänikuista kiusaa. Kunhan tämä haikea tuska talttuu, niin on kaikki jälleen tuleva hyväksi. Muistakaa, Leo Aleksandrovitsh, teille se ei merkitse mitään, mutta meidät naiset viepi sellainen väärä asema hautaan. Ei, Herra teidän kanssanne, olkaamme vapaita, ja ennen kaikkea — karkoittakaa minut muistostanne, etten estäisi teitä näkemästä muita, jotka ovat rakkautenne arvoiset.
— No? pääsi minulta kysymys.
— Mitä "no?" Sillä oli asia päätetty… enkä minä häntä nähnyt sen koommin. Tahi oikeastaan, jos tahdotte, minä kyllä käväsin siellä pari kertaa, mutta hän tuli vastaani koko lapsilauma ympärillään, niin ettei puhetta ollut ajatteleminenkaan, ja sitten minä matkustin pois.
Olga Stepanovna oli sen jälkeen vähitellen rauhoittunut ja tyyntynyt aivan entiselleen. Jokapäiväiset tehtävät ne nyt taas vaativat häneltä kaiken ajan. Ennen pitkää oli hänestä taas tullut tuo entinen "Olja täti". Myrsky oli laantunut. Hän oli varmistunut ja taistelussa vihuria vastaan, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen päänsä päällä, saavuttanut yhä suuremman, varmemman luottamuksen omaan itseensä. Ja nytpä oli kuin turvakoti olisi puhjennut kukoistukseensa. Sila Sampsonovitsh käyskeli siellä niin iloisena kuin olisi hän viettänyt nimipäiväänsä. Mutta Olga Stepanovnalla olivat hiukset ohimojen kohdalta käyneet harmaiksi.
— Mitä kummia! huudahdin, kun ensi kerran huomasin nuo harmaat hapset.
— Jumalalle kiitos siitä! Kohta tulee minusta koko vanha mummo… Sitten ei hassutuksilla ole enää sijaa päässäni.
Joskus sentään huomasin, että hänen katseensa liiti jonnekin kauas, kauas. Läpi seinän se tunkihen ja häipyi kuka tiesikään minne. Ja hänen kasvonsa kävivät silloin surullisiksi. Mitä hän näki tuolla kaukana? Ehkäpä onnensa, joka oli ollut hänelle tarjona, mutta jonka hän itse oli hyljännyt? Vai rakastettunsako? Sillä Leo oli ja pysyi aina hänen rakkaimpanansa. Olga oli oikeassa sanoessaan hänelle: "mikä kerran pääsee sydämeeni tunkeumaan, se pysyy siellä ainian"… Mutta hän tointui kumminkin pian ja kohteli lapsia vielä lempeämmin, hellemmin ja rakkaammin. Koetut murheet kuvautuivat surullisina hänen hyväilyissään. Hänen sydämensä uhkui nyt sääliä sekä häntä itseään että noita pieniä olentoja kohtaan. Useasti, kun hänen kätensä laskeutui heidän päittensä päälle, luulin voivani tämän käden väristyksestä ja hänen silmiensä surullisesta katseesta päättää, etteivät hänen hyväilynsä tarkoittaneet näitä lapsia… Korvani erotti hänen hiljaisen huokauksensa, ja minä näin, että tämä hänen sankarillisuutensa oli kalliilla hinnalla ostettu.