HANNU. Mut missä punanahat nyt viipyvätkään? Aavistukset pahat mull' on, ett' ovat toisen suunnan aivan he valinneet. Ja meille turhan vaivan siis tehneet.
FLÖJBERG. Luuletko? Niin, toivokaamme ett' armonaikaan pidennystä saamme me tällä tavoin. Ehkä täysikuu on heitä peloittanut. Jumalansa se ehkä silloin sotaa paheksuu.
HANNU.
Ties heitä.
(Äänettömyys.)
FLÖJBERG. Kuules, tämä kumma kansa se hurskasta on kaiken kaikkiaan!
HANNU. Me sitä vastoin — hm — vain toisinaan — kun hyväin suntioiden haaveihin me pudotamme pienen kolehdin.
FLÖJBERG (hetken vaitiolon jälkeen).
Sa Jumalaan kai uskot, Hannu?
(Hannu on vaiti.)
FLÖJBERG. Häälynyt siin' asiassa oon ma Tuomaan lailla, ma uskoin, epäilin ja uskoin — nyt ma uskon - äsken oli vähän vailla. Ei tuomiolla syykseni se tulle: kuin mieliala Jumala on mulle.
HANNU.
Mut nyt … seis!