HANNU. Kaks asiaa on siitä asti mulle isänmaa: se leipä, jota söin ma kodissain, se kieli, jota puhuin.
FLÖJBERG (hämmästyksissään).
Sitä vain!
(Naurahtaen.)
Mut, Hannu, isänmaas on silloin — suussa.
HANNU. Niin, miksei, Flöjberg! Sano, missä muussa se oisi.
FLÖJBERG.
Luonnossa. Sen unohdat.
HANNU.
Muut maat on meistä usein kauniimmat.
FLÖJBERG.
Ja kansa, ihmiset —
HANNU.
Ne kaikkialla
on yhtäläiset taivaankannen alla.
Vain leipä, kieli —
FLÖJBERG. Kuinka kerrassaan sa tänään saatkin sanas sattumaan kuin paras pappi. Kesken surman yötä meill' ois siis puolet isänmaata myötä, on kieli —
HANNU.
Niin.
(Äänettömyys.)