(Hannu karkaa heltymystään peittääkseen pystyyn ja panee
pyssyn poskelle.)
HANNU.
Sst! Katsos, tuolla akasian alla,
siell' eikö metsäkissan silmät kiillä?
(Hampaittensa välitse.)
On myöhäistä sun luotiani piillä!
(Ampuu, hyppää varustuksen yli ja noutaa metsästä ampumansa pedon.)
Noh, Flöjberg, nyt sa olet maailmalla —
nyt itkee hän sun lähtöäsi varmaan.
FLÖJBERG. Ei, Hannu, löytänyt on uuden armaan jo ammoin.
HANNU (hullunkurisesti).
Flöjberg-parka.
FLÖJBERG. Vaan min vuoksi sinä lähdit? Epäilen sen että teit —
HANNU (tuimasti).
Vuoks Eevan? En!
(Hetken vaiti oltuaan.)
Tai ehkä sentään, Flöjberg … puolittain.
FLÖJBERG.
Siis sinäkin… Ja täällä tavataan!
No, arvaat, että tarinoita kulki
sun hävittyäs, salaa sekä julki.
Syyn yhden yksi, toinen toisen ties.
Niin, olit meistä merkillinen mies!
Ja ett' on esikuvas tehonnut,
sen näet.
(Hetken perästä.)
Kuule, etkö katunut
sa koskaan lähtöäsi?
HANNU. Kysymys! Ei kaduta mik' ompi täytymys. Seis sentään! Kerran hetken lyhyen — jos avomieliseksi rupeisin — oon tuntenut — no, voithan kuulla sen — kuin vietäväisen paljon kuitenkin mies jättää, kodit konnut jättäissään.
Se oli näin: ens matkaa etelään me tehtiin silloin — siit' on viisi vuotta kun ekvaattorin luona aivan suotta me kiinni takerruttiin, kokonaan kun tuuli lakkas. Purjeet lerpallaan me saimme jättää Herran huomaan laivan. Ja lisäks kaiken kiusan, harmin, vaivan niin oli helle polttavaisen kuuma, ett' oli yksin alin lastiruuma kuin tulipätsi. Kului viikko. Näin kuin houruinhuoneeks koko laiva muuttui: ken kiros, räyhäs, tappeli ja suuttui, ken murjotteli muuten allapäin. Ol' ihan kuin ois piru mennyt meihin, ain upseereista asti matruuseihin. Ma itse kyllästynyt vähimmin en ollut kaikkehen ja kaikkihin. Jok'ainut sai mun vimman valtahan ja itse vanha kieli engelskan niin pahalta ei soinut ikinään — se ihmeen kautta aivan toiseks muuttui, kun tuulen kohina ja meren puuttui — the deuce! damn! räyhättiinkin yhtenään. Ja kaiken surkeuden päälliseksi ja päätteeks kokki-vietävä se keksi, ett' oli pideltävä säästäen jo ruokavarojamme, uhaten jok'ikiselle nälkäkuolemata. Noh, kuivan laivakorpun kannikkata me sentään vielä saimme halun mukaan, mut vanhurskaaksi siit' ei tullut kukaan. Niin kului toinen viikko — viimeinkin me saimme vähän tuulta purjeihin. Me lasketimme Parahibaa päin, kun horisontin takaa suuri priki meit' alkoi lähetä. Kun päästiin liki, niin arvaas, jumaliste, mitä näin: »Elviira» — Saukon Matin — Kymilästä! Sen tiedät, että ilostuin ma tästä! Kuin kapteenimme taipumahan sain, en enää muista — summapa se vain, ma että kera kahden matruusin koht' olin veneessä ja lasketin »Elviiraa» päin. Nääs, kokin ruokalaari meill' oli määrä täyttää. Saukon vaari hän teki kauniin luovin tuulehen. Yks kaks »Elviiralla» me oltiin. Sen ma elävästi muistan, Saukko kuin mun nähtyänsä laukas levein suin: »No, eipäs kummempata, Poutun poika!» Niin me vielä pari sanaa vaihdettiin ja käytiin asiaan. No, tietenkin heill' oli jotain jakaa meillekin. »Ruisleipää Suomesta — kai tuntenet?» Nuo Saukon Matin harvat sanaset ja reikäleivät, jotka poika toi — ties mikä mahti niissä silloin voi mun aivan järjiltäni viedä — mut sen kerran ainoan ma katunut oon lähtöäin. Jos olen milloinkaan ma tiennyt olevaksi isänmaan, niin silloin.
FLÖJBERG.
Ihmettä!