Y-ii, y-ii — niin alkoi äkistään kuin huilu soida — tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa! Se oli satakieli.
I-yy, i-aa — niin vastas kohta toinen ääreltään. Ja toisillensa tulvan säveleitä ne iltaan heittelivät ilman teitä. Niin oli kuin ois jouhta pingoitettu puun latvast' toisehen ja laulatettu. Ne vuoroon soitti, kuuntelivat vuoroon — jo kolmas, neljäs, viides yhtyi kuoroon. Kuin oisi soinut joka ruoko, puu! Ja tähdet syttyi yöhön, nousi kuu — kuin maisiin sävelihin yhtyneet ois ikuisien kuoroin säveleet.
Ja miesten mieli kävi oudoks niin. He muistelivat jotain, unhoksiin jok' oli hautautunut vuotten taa — — —
Y-ii, y-ii, tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
Nyt katkes laulu. Hiljaisuus taas palas, niin äkkiä kuin isku salaman ois pudottanut linnut puista alas. Mik' oli niiden? Jotain liikkuvan he tunsi ympärillään. Vavisten ja kavioillaan maata kuopien miks päristeli ratsu? Mistä pelko? Mik' oli tullut? Tuost' ei vielä selko, kun kuului viidakosta laukaus ja yössä kaikui hurja karjahdus.
»Ken ampui?»
»Tiikeri on lähimailla!
Tuoll' on se.»
»Ei vaan tuolla!»
»Liekin lailla se liikkuu. Pidä varas. Maahan painu. Meist' on ja hevosista sillä vainu.»
Hui! Taasen viidakossa joku laukas. Ja samassapa metsä sylin aukas ja aarnioiden herran, tiikerin, he näki syöksähtävän esihin. Sen kultaisessa turkiss' oli verta. Se vaipui maahan, karjas vielä kerta, ja huuto viilsi yöhön pehmeään.