Se heitti henkensä. Ken ampui sen? Miss' oli metsämies? Ei missäkään hänt' ollut näkyvissä. Ihmehen kun eessä miehet seisoi parhaillaan, taas kuului risahdus.
»Kautt' taivaan, maan — ma luulen, itse lempo liikkeess' on!»
Mut samassapa yöstä viidakon tul' esiin … jokin … juosten majaa kohti. Taas tiikerikö?… Ei — vaan … tyttö! Jäsenet puol'alastomat kuutamossa hohti kuin musta hiili. Pyssy välähteli. Siis ampuja! Kuin kissan liikkehet ja silmät. Paikallensa seisahtui, kun näki miehet. Nauroi, siritteli…
Tul' ensimmäisnä Flöjberg tajuihin:
»Hänt' tiikeriksi luulin — huomaankin,
hän satakiel' on.»
Hannu sekaantui ja puisti päätään. Mutta eroomaan ei saanut tytöstä hän katsettaan.
Ja Flöjberg lauloi: »Sata-Satakieli, jos mull' ois valta, niinkuin mull' on mieli.»
Mut Satakieli, hänpä hiipien jo oli tullut miesten etehen. Hän katsoi heihin silmin kiiluvin, mut kääntyi luota tumman Flöjbergin ja liukui luokse Hannun, vaalean, ja Hannun pellavaiseen tukkahan hän hautas kätensä, siit' tempaeli ja nauroi, siritti ja silitteli.
Mut Hannu käsivarsin väkevin
hän tempas Satakielen sylihin.
Ja metsästä — iyy-iyy-iaa —
soi helkkyen: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
Ja ystävykset seisoi vastakkain
ja viha leimus heidän silmissään.