1919.
PANIN KAIPAUS
Vanhaks tullut ei Pan, oli vanhaksi maailma tullut,
vanhaks vuosiltaan, vanhoiksi myös jumalat.
Ei enää etsinyt rakkaus Zeun maan impien puoleen,
neitsyytt' ei uhannut Ledan ja Antiopen.
Kulkenut Eros ei kuten ennen Hesperon alla,
valmiina viinessään nuolensa vaaralliset.
Nukkui uupunut Bacchus vanhain nymfien keskeen,
ammoin jo maljassaan myrtyivät rypäleet.
Välkkynyt lahden poukamass' ei nereiidien rinnat
keskellä laineiden päivässä hohtelevain.
Pulppusi löytämätönnä jo Helikon kirpehin lähde,
peittyi viidakkoon, peittyi ja unhohon jäi.
Harvoin kuultiin, ett' olis soinut paimenen laulu
lemmen kaihoa täys, tuskaa ja onnea täys,
kutsuen kaukaista armasta rakkauden kevätjuhlaan,
nurmikon vehmauteen, tammien siimeksehen.
Itkivät laakerit illassa seppelen arvoista päätä,
menneitä muistellen, kaihoten sankariaan,
vuottivat ruusut turhaan neitosen liljaista kättä.
Rakkaus vanhetessaan vanhensi kauneuden.
Niin jäi yksin Pan, sydän hehkuva, kylmähän yksin,
syksyhyn maailman, syksyhyn myös jumalain.
Tuntenut ei salomaitaan Pan, ei pilviä taivaan,
merten kuohuja ei, kallion kaikuja ei,
tuntenut ei kodiksensa hän korven varjoista viitaa,
tuntenut vuoteekseen rotkojen sammalta ei,
ei oman lintunsa, ei satakielen tuntenut ääntä,
tuoksuja oudoksui tuttujen yrttienkin.
Lemmetön, lauluton yö oli, raukea, riemuton päivä,
kenkään nauranut ei, kenkään itkenyt ei.
Niin jäi yksin Pan, iki-nuoruus vanhojen keskeen,
jäi kevät rinnassaan keskelle aution maan.
Miss' oli kauneus, miss' ilon kuulto ja lämpö ja hurma?
Kylmyys vastasi vain, tyhjyys vastasi vain.
Tarttui huiluhun Pan ja sen painoi huulia vastaan,
hyrskysi rinnastaan kaipaus sammumaton,
soi yli kuolleen maan, yli veen, yli tyhjien viitain,
pohjasta rotkojen yön nous yli vuorienkin,
soi yli merten myrskyäväin, soi rannasta rantaan,
ilmojen äärihin soi, korkeuden sinehen,
soi yli kuolleen kauneuden ja sen kutsui ja kutsui
uutehen Arkadiaan, uutehen taas elämään.
Ihme! jo kaukaa kuin arastellen, vastasi Ekho.
Viidassa taas jotakin liikahti. Nymfikö tuo?
Niinkuin itkua kuului vuoroin, naurua vuoroin.
Tunsi jo metsänsä Pan, tunsi jo lähtehen Pan!
Ilmassa soi suhahdus — kuka päivän nuolia ampui?
Tunsi jo auringon, tunsi jo pilvensä Pan!
Taipui lehdet — ken tuli juosten? Daphne ja Phoibos!
Soittonsa hurmassa Pan tunsi jo Arkadian!
Syksyhyn maailman jäi Pan, sydän hehkuva, yksin
jälkehen jäi jumalain, jälkehen kauneuden.
Vanhaks tullut ei Pan, kun vanheni maa ja Olympo.
Kaipauksestaan loi Arkadiansa hän, Pan.
KRONOKSEN VALITUS
Kaikkeus-äitini, Maa, sinun maidossas myrkkyä join jo,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.
Tahdon mulle sa soit sekä korkean luomisen kaihon,
luomisen voimaa et, luomisen onnea et.
Valmiin, kylmän maailman kodiksein sinä annoit,
kallion kehdoksein — jättänyt et mitäkään
mulle sa oo savestas, jost' yksin maailmat luodaan.
Voimaton on sydämein, voimaton kourani myös.
Ei minun tahdostain idä siemen, ei oras nouse,
ei kevät kukkiva saa, ei meret kuohuen käy,
ei syty rakkauteen sydän lempeni voimasta koskaan.
Keskellä luotujen on vangittu voimani mun.
Kurjan orjan synnytit, Gaia, sa kallion kylkeen,
orjuuteen imetit, äiti, sa poikasi sun.
Miks soit tahdon mulle, kun voimaa et sinä suonut,
miks unet luomisen soit, luomisen onnea et,
miks soitkaan elämän, kun et, äiti, sa korkeinta suonut?
Turhuus turhuutten on elonlahjasi sun
sille, ken tuntenut kerrankin on luomisen kaihon.
Tyhjyys on enemmän kuin näky luomasi on,
on enemmän lepo kuolon kuin elon riemujen turhuus.
Kaikkeus-äitini Maa, miks minut synnytitkään!
En kointähteä vuota, kun yö minun ylläni tummuu,
kastetta illan en, helle kun polttava käy,
yötä ma vuotan vain, jost' ei koskaan aamua nouse,
yötä, jost' ei ikinään syttyä voi elämää,
yötä, joss' yksin tyhjyys laulaa äärestä ääreen,
kärsimys koskaan ei, toivojen houkutus ei.
Sillä mun rintani, jolt' olet kieltänyt luomisen onnen,
jolle sa kitsastain vain unet antanut oot,
ei sinuhun ole leppyvä koskaan, armoton äiti,
ei sinun maailmaas, ei sinun riemuihis.
En kuin laps sua kohti ma kiittäen kurkota kättäin,
ei mua lahjoa voi kaikk' elon antimes sun,
sillä ma myrkkyä join sinun maidossas, Kaikkeus-äiti,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.
POPPELIT
Poppelit, illassa itkekää!
Ilmojen rannat hämärtää,
tummuu kehrä auringon:
Phaethon, veljenne, kuollut on!
Poppelit, illassa itkekää!
Syleili tulisydän kerta, syleili taivasta, maata ja merta, mittasi auringonvaunuillaan ikuisuutta ja aikaa maan, keskellä aavojen ylhäisten kuunteli kulkua tähtien. Phaethon, Phaethon kuollut on, kuollut poika auringon, sammunut sydän tulisin, kylmiin, kylmiin aaltoihin!
Ken nyt ajaa taivaan teitä?
Maailma yöksi hämärtää.
Kyyneleitä, kyyneleitä,
poppelit, illassa itkekää!