Albius, ystävä, huonot on runon vuodet.
Marsin töyhtöä vain suku nuorien seuraa,
kuuntele ei mitä muusat uskovat meille,
kunniass' ei ole laulaja, ei isä laulun,
Phoibos Apollo.
Laihoja Cereksen sota tunnoton tallaa,
aurat ruostua saa sekä ruostua lyyrat.
Keihäsniekkojen aika on vain sekä ahnahan kaupin.
Narrien kuoroon Forumin täydeltä vastaa
joukkojen kuoro.
Poissa ne on ajat, Albius, poissa ne vuodet,
jolloin laulaja viel' oli mahtaja maassa,
jolloin tyttöset heittivät kukkia tielles,
kun nimi Delias viel' oli nuorille niinkuin
kuiskaus lemmen.
Toisten toogia maineen purppura kiertää,
toisten otsia kansan suosio kruunaa,
Delias toista jo lempii, Kloeni toista.
Yksin jäimme me, Albius, joukkojen keskeen
lyyramme kanssa.
Näin minä mietin, Albius, kun tuli illoin
sammuu köyhässä liedessäin, ma kun kuulen
ulkoa vain torikansan »leipä ja sirkus!»,
kun yli kynnyksein ei pitkihin päiviin
ystävä astu.
Näin minä mietin, mutta ma lyyrani tempaan:
ei ole, Albius, koskaan laulaja yksin,
ei runontaitaja koskaan mahtia vailla.
Voimasta Muusain käy yli joukkojen päiden
laulajan lento.
Laulajan arvoist' ei ole moittia aikaa,
ei ole silmätä ylpeän preettorin toogaan,
ei kademielin katsoa saiturin säkkiin.
Laulajan aikaa ja laulajan mahtia mittaa
vuossadat yksin.
Ei Runotart' ole kiehtonut purppura koskaan,
marmori Paroksen tahi Indian helmet.
Ah, paremmin vain harvan viittamme alta
Muusat, ain' ikinuoret, tuntevat varmaan
rintamme hehkun.
Albius, ystävä, kun siis laulusi kuulen,
riemuiten myös tartun ma lyyrani kieliin:
nuoria oomme me vielä, sen tietköhöt nuoret,
tietköhöt, että on rintamme hehkuja täynnä,
lauluja täynnä!
Laulamme taasen kyntäjän auransa kurkeen,
laulamme taasen poikasen tyttönsä viereen,
laulamme terveiksi sairaat ja nuoriksi vanhat!
Itsemme laulamme, Albius, luo jumalitten
kuolematonten!