Kaatuneitten haudalle
Vainajat, sankarivainaat, te kansan kallihit lunnaat
mullassa armahan maan, mullassa syntymämaan,
kuolleiks teitä en kutsua voi. Ei kuoleman kasvot
oo kuni teidän on, kuoleman henkäys ei
oo kuni henkäys tuo, joka teidän luotanne saapuu,
kunniakummuilta maan, kummuilta sankarien.
Kuolleiks teitä en kutsua voi, oi vainajat, veljet,
hiljaiset asujat, peitetyt helmahan maan.
Ah, eläviks yli muiden, vainajat, teitä ma kutsun,
en välillämme ma nää kuilua kuoleman yön,
nään teon suuren vain, joka päitänne kalpeita kruunaa
valkeuteen elämän, kirkkauteen elämän.
Varjoja oomme me vain, tosi on vain siellä miss' ootte,
kaukana meistä ja, ah, niin liki, niin liki myös.
Meidän on orjuus, maailman orjuus, maailman valhe,
siellä miss' ootte te vain valkeus on, vapaus.
Voittaja ainut se on, joka kerran maailman voitti.
Teidän on syntymämaa, voittajat ootte te vain.
MELPOMENE
En sinun laakeris vuoks, Runotar, sinä valkea vieras,
vuosia nuoruutein sulle ma luovuttanut
en ilonkyyneles armaan vuoks, sinä riemujen tuoja,
riemuja maailman turhiksi tuntenut vain.
Siks sua etsinyt oon, Runotar, ja sun jälkiäs seuraan,
kuuntelen kutsuas sun kaikista äänistä maan,
että mun rintani kautt' olet antanut maailman soida,
tuskien tuskan ja myös riemujen kaikkeuden,
että mun kaipuuksein olet antanut luotujen kaipuun,
niin että yhtä ma oon kaiken kanssa mi on
koskaan kärsinyt, toivonut, sortunut auringon alla.
Riemuni antanut oot, tuskani antanut oot.
Yöhösi hiljaiseen minut varhain veit jo ja näytit
lapselle sormellas keskellä tähtisen yön
ihmiskohtalon julmat ja korkeat, ankarat tähdet.
Kuiluihin sydämen myös minun katsoa soit,
tuntea tuskassa riemun ja riemussa kalvavan tuskan,
tuntea tyhjyyden nielevän ain' elämää.
En sinun laakeris vuoks, vaan ankaran oppisi vuoksi
luottaen seurannut kutsuas oon, Runotar.
THEOGNIS KYRNOKSELLE
Kaunis, Kyrnos, sa oot, kun leikistä voittaen saavut,
poikien ylpeys oot, oot uni neitojen yön.
Toisten eellä kun sun kiharainen hulmuvi pääsi
niin veri läikähtää suonissa ukkojenkin.
Ei sotaratsullakaan ole paisuvan rintasi voimaa,
jalkasi kimmontaa vuorien kaurihill' ei.
Ei keveämmin liitele ilmassa iskevä haukka
kuin sinä kiitäissäs voittojen seppeliä päin.
Ei sinun nuoruuttas ole tahrannut teko halpa,
silmies loistoa ei hekkuma himmentänyt.
On kevättuoksua henkäykses sekä laulua äänes,
pettää mettisenkin huultesi kukkaset voi.
Oot ilo vanhuutein, oi Kyrnos, lohdutus murheen,
aikana maanpaonkin oot koti henkeni mun,
keskellä vieraan maan olet mulle sa Megara, Hellas,
keskellä helleenein vertahinen jumalain.
Kaunis, Kyrnos, sa oot elämässä ja kuolossa kaunis,
puolesta kunnian kun kerran sa kaatuva oot.
Siks minä laulan, Kyrnos, sun mainettas miehille Hellaan,
kannan sen kauemmas kuin meri Aigeian
kantanut aalloillaan on kaupin ja sankarin purtta,
vuorilta Boiotian kauaksi Kaukason taa,
kannan Korinthosta Kyproon ja viljavan Lydian rantaan,
mist' ohi Parthien maan kulkevat Indian tiet.
Vien nimes kaukaisten, tulevaisten polvien keskeen,
keskeen barbarien, maihin miss' ei ikinään
kauneus hurmallaan ole nostanut miehistä rintaa,
maihin, miss' Eroksen mahtia tunneta ei.
Niin käsivarsillaan sinut, Kyrnos, mun lauluni kantaa,
vie ikiaikoihin, merten ja vuorien taa,
niin että myöhäiset kansat sen kuulevat kummalla, että
kerran kenttiä maan Kauneus astunut on.
RUNOKIRJE RAKASTUNEELLE GALLUKSELLE
Oi varo itseäs, Gallus, ylpeä vallaton poika!
Nymfien lehtoa päin yöllä sun kulkevan näin.
Ennenkuin sinä arvaatkaan, sinä vankina huokaat,
kahleet ruusuiset on sinun rantehissas,
on lujemmat kuin jos olis Zeus sinut kytkenyt raudoin
Kaukason kalliohon. Onneton, riisuos pois
miehen-toogas ja orjaltas sinä viittasi lainaa!
Askeles on mitatut, aivoituksesi myös.
Julmat, ankarat kahleet on käsi solmiva pieni,
päivin kaipauksen, hekkuman kahlehet öin.
Jättävä ystäväseuran oot, salit reettorin myöskin,
vaihtava viisauden hullujen oppihin oot.
On puhetaitosi vain: »sinä armahin», »kaunehin», »kallein»,
kaikuva ei ikinään Forumill' äänesi sun
eikä sun miekkaas mainita taistossa Partheja vastaan.
Polviin nousevihin et nimes mainetta vie.
Mit' ei orjasi tee, sen teet sinä, orjista kurjin:
suutelet kahleitas, onneton, onneton mies!
Noudata ystäväs kutsua siis ja tän' iltana tullos,
tullos Tusculumiin miesten sa seurahan taas.
Täällä on Sixtus ja Priscus ja viisas ja kielevä Calvus,
jonka sa huulilta juot viisautta runsahammin
kuin olet äidinrinnoilta koskaan maitoa juonut.
Ystäväs parhaimmat luonani löytävä oot.
Niin tule luokseni, Gallus, ja välttäös ruusuiset kahleet
keskellä ystävien tarttuos maljahas taas,
niin me sun kanssasi aamun kiurun laulaissa juomme
kunniaks nuoruutes kultahisen, vapahan!