Niin vihdoin Kuolema retkellään
tapas Sydämen myöhässä syksyssään.
— Sua kolmatta kertaa jo luokseni hain.
Nyt lähdethän, lapsi, mun seurassain?
— En lähde, mull' on oma kärsimyksein,
minä Murheen morsiuskruunun jo tein.
Ja Kuolema jatkoi kulkuaan,
maan päältä etsien armastaan.
Mut ajasta aikaan ikuiseen
ei saanut hän Sydäntä omakseen.
SYDÄN
— Miss' olet sa ollut, sydämein?
Et ollut luonani yötä.
— Minä kuutamossa matkan tein
kevättuulen tuoksuvan myötä.
— Oi kerro, kuss' olet ollutkaan
ja kunne sun tuuli kantoi?
— Se vei minut ylitse kukkivan maan,
se minulle siivet antoi.