Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa,
sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa.
Mun sieluni niin uupunut on vaelluksiin maan.
Sun kalkistasi, ainoinen, vain lohdutuksen saan.
Mua painaa muistot eilisen ja toivot huomenen.
Maan pääll' on muisto ikuinen ja toivo ikuinen.
Oi Lothos, väsyin muistamaan ja väsyin toivomaan,
oi, unohduksen autuuden juon huuliltasi vaan!
Vuossata vaihtuu toisehen, vuostuhat toisehen,
ah, elämä on loputon, sen kulku ikuinen.
Oi pelasta mun sieluni sun syliis hiljaiseen,
pois jumaluuteen, Nirvanaan, pois uneen, unheeseen!
KUOLEMAN VIRRALLA
Näin unen yöllä: jo kaukana Kharonin purressa seisoin,
katselin päin elämän rantaa ma loittonevaa.
Laskevan illan loimossa näin minä maailman vielä,
mutta mun rinnassain kaipaus syttynyt ei
enkä ma toivonut ett' olis kääntynyt kuoleman pursi,
jäänyt ei sydämein riemuihin elämän.
Yhtään en mukanain minä muistoa kallista vienyt.
Niinkuin saavuinkin, köyhänä lähdin ma myös.
Tyhjyyden opin vain minä tuntemahan elämässä,
kuoleman kouluksi näin maailman ainoastaan.
Kaipuutonna ma kuoleman purressa seurasin, kuinka
maailma verkalleen sammui usvihin pois.
Kuin vapaus minun sieluni täytti: jo käyty on koulu,
sieluni, tarvis ei oppia sun enempää!
Katseen käänsin ja näin minä kuoleman kalliorannat
helmassa hiljaisen yön nousevan tähtiä päin.
Syttyi sielussain kuni kaukahinen kotimuisto:
keskellä maailman, kuinka sun unhoitin,
oi koti hiljainen, mykän sieluni syntymäseutu?
Koskaan maailmaan kuinka ma eksynyt oon!
Niin yli kuoleman virran vei minut Kharonin venhe,
ääneti verkalleen vei kotirantahan mun.
EPITAAFEJA
Filosofin hauta
Täällä mun luuni on, maantien laidassa, aaloen alla,
tänne mun kuopannut on rakas vaimoni mun,
rientäen luotani ensimmäisen kulkijan kaulaan.
Vuossadat nukkuessain tien yli on tomunneet,
kulkenut on rikas, köyhä ja kulkenut viisas ja narri,
onnellistapa ei kulkenut ainuttakaan.
Kulkija, ken nyt juur ohi käyt, voit laskea sauvas,
jäädä mun vierellein hetkeäs vuottamahan.
Ei ole sun edessäs, mitä etsit, ei takanaskaan:
maantie on edessäs, maantie on takanas.
Sotilaan hauta
Kulkija, kauemmas kuin Eos purppurasormi
aamun soihtua vie, kerran ma kantanut oon
kotkaa Rooman. On vavissut Itä, Länsi mun tielläin.
Nyt olen tuhkaa vain, tuhkaa jo Roomakin on.