Mut luokka seuras joentörmää hetken, ja pojat kiihkeästi kurkottain jo kiisti tuloksista miesten retken. Siell' liehui liepeet Hannun kaulaliinan. Kun pitäis poika puoliansa vain! Ja ennen kuin he tiesi itsekään, huus koulun uhmahengen, Catilinan, he kunniaksi hurraan äänekkään. Kuin vimmattuna huusi Flöjbergkin — ja sydämessään tunsi kuitenkin hän että Eevan tänään kadottaa. Nyt auttamatta hänet Hannu saa: jos tuossa Pouttu ottaa palkinnon, jää Flöjberg ikiajoiks varjohon.
Ja Eeva seisoi hänen rinnallaan ja katsoi säteilevin silmäterin pois, kauas hiihtojoukkoon katoovaan, Kun toiset ympäriltä vähin erin jo alkoi hajaantua, viipyi hän ja näytti jotain syvää miettivän. »Se vasta mies»! hän lausui korostain. Ja Flöjberg myönsi. Jospa häntä vain nuo kolme sanaa tarkoittaneet ois! Oi, niistä elämänsä antaa vois!
Viel' oli Hannun vauhti entinen ja virsta katkes virstan jälkehen. Mut vähitellen muutkin lämpenivät ja järjestyksestä jo kiistelivät. Kuin hurtat huohottain he rynnisteli — siit' oli kaukana nyt lasten peli. Ja sukset tuskin tapas hangen pintaan ja lumi lensi sompasauvain tiestä, kun kohta kaikki pani parahintaan. Siin' oli tuimaa tuittupäätä miestä: pois voitto vaikka viimeiseenkin hintaan! Sai Hannu heti kilpailijaa monta, ens sijaa vartioida — mahdotonta! Ja miehen miehen jälkeen kiukukseen hän laskea sai ohi, edelleen. Hän tunsi puolittain ja puolin näki kuin rinnan Ritala ja Aittamäki ne otti johtotoimen huolekseen, ne ketut kavaline juonineen. Nuo naapurit, nuo vanhat riitaveljet ne tunsi senkin seitsemäiset eljet: ne rinnan piti tietä hallussaan — ei sivu siit' ois päässyt lempokaan.
Se oli niinkuin näky aikain takaa: kun miehet vainolaista kiinni hiihti, kun hävitetyt kodit kostoon kiihti — niin oli joka katse kiivas, vakaa. Ja lumiaavaa riitti länteen, itään, ja päivä kaartain kulki aavan yli. Jo sitä odotteli illan syli. Mut miesten mielissä ei muuta mitään kuin rientää, ehtiä.
Jäi kylät, talot, jäi savuavat saunat hankihin. Jo kaukaa kajailivat vastaan salot, kun uskolliset hallit haukahteli. Ja säikkyneinä, siivin risaisin pois tieltä harakat ne luovaeli. Ja naiset, avannoilla askarrellen, ne pysähtyi ja katsoi siunaellen.
Kun vihdoin alettihin paluun retki, viel' oli kallihimpi joka hetki. Ei silmäystä mieheen lähimpään, jok'ikisellä kylliks itsestään. Jo rinnat huohotteli raskahasti, mut kestettävä oli loppuun asti.
Niin autereesta taivaanrantaa vastaan
jo kirkontornin tuttu pallo kiilsi.
Kaks, kolme virstaa enää ainoastaan —
kuin noiduttuna sukset lunta viilsi.
Myös Hannu teki työtä parahinta,
kuin pajan palkeet puhalteli rinta.
Ei tiennyt kuinka monta edellään,
ei kuinka monta vielä jäljessään.
Kuin unen läpi joskus kaikuvan
hän kuuli hurraa-huudon huikean.
Ja sauvoillansa lunta tupruttain ja parannellen vielä ryhtiänsä, jo näki hiihtolavan edessänsä ja painoi lähtöpaikkaan huohottain.