Ei vastaan hurraa-huuto kaikunut. Jo oli kansanjoukko harvennut. Hän tuskin itse tiesi kysyvänsä, kuin monta tullut oli edellänsä ja monesko hän itse oli mies — mut vastauksen kuulevansa ties…
Kuin rauta vihlaisi se mielehen
ja kirveli ja poltti:
viimeinen!
HYVÄSTI KOULUKAUPUNKI
Hän sanaa sanomatta hiihti pois. maan alle painua jos voinut ois, sen oisi tehnyt. Kilpa-kuumehessa kaikk' oli ollut niinkuin katehessa. Nyt tuli todellisuus: pilkan äänin Hans Pouttu mainittaisiin kautta läänin. Jo kuuli, näki olemattomia hän ympärillään irvihampaina. Kun Eevan sekä Flöjbergin hän muisti, hän vaivoin tuskanhuudon rintaan suisti. Ei heit', ei ketään kohdata hän vois! Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!
Hän oli voimaton ja uupunut, mut tuskassaan ei sitä tuntenut, hän hiihti, hiihti — minne, tiennyt ei. Mut sukset tuttuun pihamaahan vei. Ne nosti tikapuille paikoilleen ja astui porstuahan hiljalleen ja tuli täysin tuntoihinsa vasta, työpöytänsä kun eestä istumasta hän tapas itsensä. Hän muistutteli siin' itsellensä päivän kaikki vaiheet ja uudelleen hän tuskan elvytteli ja uudelleen myös häpeänsä aiheet. Ja sydän, tottumaton maailmaan, se oli pakahtua tuskassaan.
Mut väsymys ja nuoruus tuskankin
ne voittivat, ja unen helmoihin
hän vaipui hiljaa, huomaamattaan aivan.
Hän vuoroin hätkähti ja rauhoittui:
hän päivän ottelusta uneksui.
Ja uni lepoon viihdytteli vaivan,
ja unhon lääkitsevän pisaren
se vuodatti jo kalkkiin surujen.
Mut tunnin parin jälkeen heräämään
sai hänet tuttu ääni vierellään.
»Nyt huonosti on nuorenherran laita,
kun illallinenkaan ei enää maita.»
Se oli matami. Hän mukanaan
toi sisään parahia herkkujaan
ja kasasi ne Hannun etehen
ja katos.
Uudellensa unehen
juur oli Hannu vaipumassa, kun
hän sieraimissaan tunsi ruoan hajun.
Hän takaisin sai kohta täyden tajun
ja kävi raivoin keiton kimppuhun.
Mut siinä nälkähänsä syödessään
jo surunsakin virkos viiltämään.
Hän valveill' oli, ei siis uneksunut.
Se oli, oli tänään tapahtunut.
Ah, jospa unta ollutkin se ois!
Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!