Tuoss' oli Eeva hänen pöydällänsä. Hän kuvan siirsi poies silmistänsä. Mut seinältäpä itse Napoleon se puitteistansa katsoi ilkkuen. — Oi, sinä heros taistelun ja teon! Kuin suurta alennustaan lymyten käs'varsihinsa painoi Hannu päänsä ja itki katkerasti häpeäänsä.
Mut vähitellen mieless' ankeassa jo elämän ja uhman vaistot heräs. Ne Hannun itsetunnon tähteet keräs: viel' oli hällä sijaa maailmassa! Hän jättää kaikki, Eevat, Flöjbergit ja koulun viheljäiset peruukit, niin kaikki, kaikki, lähtee maailmaan ja alkaa siellä leikin uudestaan. Ei enää huomen häntä täällä tapaa, hän tahtoo olla vapaa, vapaa, vapaa. Hän jättää koulun vikuroivan menon ja merille hän lähtee — luokse enon, tai muuten kulkemahan mailmanselkää. Ei vastuksia, vaaroja hän pelkää! Hän eikö kohtalonsa herra ois?
Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!
Niin useasti eno Filemon se matkoiltansa kirjoittanut on: »Maa-myyristä jos saat sa kylläkses — ja varmaan saat — well — muisteles sa silloin enoas. Jos ympär', yli et pääsis siellä, tääll' on avoin syli. Sun täällä mieheks teen ma vaikka miksi niin — vaikka 'Albertassa' matruusiksi.»
Niin, äiti murehtii, se totta on, ja ehkä isäkin — mut kohtalon ken tahtoo ottaa omaan kätehen, hän hillitä saa ääntä sydämen. He pitää Kertusta ja Juhanasta ja Hannulla on kolmas sija vasta. He häntä muistelevat — jonkun verran — ja unhoittavat kokonansa kerran. On isä harmaantunut, vanhennut, ehk' ovat päivänsä jo luetut ja äiti oli joulun aikaan heikko. Mut onhan heidän luonaan sisko, veikko. Ois hänkin, jos vaan vaalin valtaa ois. Mut sit' ei ole — hänen täytyy pois!
Hän painoi otsaan polttavahan kättään. Niin kuumeisesti päässä askarteli. Mut toinen käsi melkein tietämättään se Eevan kuvan esiin hapueli. Hän katsoi sitä kauan, tutkivasti, kuin syvään sielun sopukoihin asti sen julman arvoituksen painaen. Ja sitten palasiksi repi sen.
Niin outo kylmyys täytti Hannun rinnan, kun nuoruutensa tuulentupain hinnan nyt kallihisti tunsi maksaneensa. Tienhaarassa hän seisoi elämän, mut varmaan tiesi hyvin valinneensa. Viel' äsken lapsi — mies nyt oli hän.
Viel' aamun hopeisessa hämärässä kun kansa, kadut, talot lepäeli jo nähtiin nuorukainen hiihtämässä. Hän alas meren jäälle suuntaeli. Hän viipyi hetken koulumäen alla ja katsoi ympärilleen: kaikkialla niin oli suljettua, hiljaisaa kuin korva ikuisuutta kuulostaa ois voinut, kaikkialla nukuttiin kuin tullut kuolema ois kaupunkiin, niin syvään, niinkuin silloin levätään, kun vasta tuomiolle herätään. Yltympär' oli lunta, lunta, lunta — kaikk' oli totta samalla ja unta.
Kuin toden rajoilta ja unien löi kirkon kello täyden tuntisen.