Niin jätti nuoruutensa kaupungin Hans Vilhelm Pouttu. Auki edessään tien näki avarana elämään.
Niin oli nyt se tehty kuitenkin! Mies oli yksin niinkuin tullessaan hän oli kerran tähän maailmaan. Nyt hyvästi sa jääkin harmeines ja kouluines ja muine kiusoines, sa kaupunki! Jos vielä yhtyy tiemme, me jonkun verran vieraantuneet liemme! Me oomme usein yhteen iskeneet ja aina eri köyttä vetäneet — sa luulit, että minut lannistit!
Nyt hyvästi, te Eevat, Flöjbergit! Pois tämän miehen nimi pyyhkikää ja Herran huomassa te lempikää!
Ei vielä ristinsielu yksikään se aavistanut hänen lähtöään. Vain matamia varten jättänyt hän oli rivin: »Aurora ei nyt ois levoton, jos hiukan sattuisin ma viipymään.» — Huh hei, josp' olisin ma itse näkemässä ihmetystä, kun kestää vuodet sitä viipymystä!
Hän oli valmistanut pakoaan jo aamuyöstä salaa huoneessaan. Siell' oli sankartöitä vuotten mennen niin monta kertaa hautonut hän ennen, hän vielä sotilaaksi rupeaa, hän Garibaldin maineen saavuttaa. Ei kirjain kimpussa, vaan kautta teon myös oli suureks tullut Napoleon. Ken tiedetähän vaaraan valmihiksi, on tapa tehdä hänet kenraaliksi, ja vielä kuoltuansa runoilijan hän lauluissa saa taatun arvosijan. Tie maineeseen on sama tänäänkin kuin oli ennen aikaan Caesarin. Ja jotain taitaa — kuolema ja piina — kai aikaansaada koulun Catilina!
Näin oli suunnitellut itsekseen hän mainetöitä aikaan entiseen, kun turhat kouluharmit painoi mieltä. Nyt oli kaikki kiusat poissa tieltä! Ei konsti mikään ollut vapaus — hei, luja päätös vaan ja uskallus! Noh, tiedetäänhän nuoruusunien vain harvakseltaan käyvän totehen. Mut tuhat kertaa tää on parempaa kuin koulupöydän kanteen tuijottaa!
Niin eestyi Hannun matka. Mietiskellen ja sotajuontaan tarkoin noudatellen hän painoi yli lahden aukean ja pääsi petäjikön suojahan. Ja tutut niinkuin koulutiensä kadut siell' oli hälle parhaat suksiladut — ei seudun kalastajain kanssa suotta jo ollut hyvää pataa monta vuotta.
Vain ensimäisnä matkan määränään — se ehkä »vapauttaan» vastaan soti, mut sit' ei sivuuttaakaan voinut: koti. Sen tahtoi nähdä ennen lähtöään. Niin, aivan huomaamatta talonväen vain kaukaa hiihtää yli Poutunmäen. Hän ehkä aittain takaa kiertäissään vois nähdä vilahduksen äidistään ja ehkäpä, jos uskallusta sais, hän vielä pihamaalle kurkistais. Niin, milloin nähneekään hän ensi kerran taas Pouttulan — vain tiedoss' oli Herran. Sit' ennen monet hanget sulaa ehti ja monet oraat saivat vainiot ja kaikki haavat, kaikki koivikot sit' ennen monta, monta kertaa lehti.
Ens yönsä luona Altti kalastajan hän vietti. Meren kielekkeelle majan tää oli tehnyt leskeks tultuaan ja eli siellä yksin aikojaan.
Kun kalarannass' oli tutustuttu, heill' oli aina ollut kalajuttu toin'toisellensa kerrottava, siksi he kunnes oli tulleet ystäviksi. Nyt mitään ihmetystä näyttämättä löi Altti nuoren Hannu-herran kättä ykstotisena, tarjos parastaan ja laittoi uunin viereen nukkumaan. Ol' Altti ennen ollut suruton, mut eukko-vainajansa uskohon tään kuoltua hän oli kääntynyt ja oli hyvä körttiläinen nyt.