Niin painui ensi ilta ehtoolleen.
Kun Hannu oikaisihe vuoteeseen ja siinä lämpimässä unta vuotti, niin täytti Altin majan virren nuotti. Ei Altin ääni ollut lukkarin, se turvallisen tunnon kuitenkin toi mieleen. Hartahasti kuunnellen pois nukkui Hannu loppuvirtehen.
Ja Hannun ensi päivä maailmalla näin päättyi Altti-ukon lattialla.
Niin raikas oli helmikuinen salo. Kuun valoon vaihtui verkkaan päivän valo ja katsoin korkeudestaan hankiin alas taas tähdet vahtivuoroillensa palas. Kuun liepehillä Venus kaihomiellä se vaelteli taivaan valtatiellä. Mut ylpeänä, muiden seuraa kaihtain, tuoll' Aldebaran, valoansa vaihtain, se piti iloansa yksikseen. Sen oli Hannu tehnyt tähdekseen.
Kun metsä harveni, jo Hannu näki: tuoss' oli joen uoma, Poutunmäki. Ja talo töyrähällä myllyineen ja punapäätyineen ja aittoineen kuuvaloss' seisoi salaperäisenä — kuin tuttuna ja sentään ihmehenä.
Niin hiljaa alkoi soida muiston kieli, niin hiljaiseksi kävi pojan mieli.
Se koti olihan!
Viel' aikaa ois — nyt jäälle vaan ja sitten poikki pihan, ja kaikk' ois taas kuin entisaikaan ihan!
Ei heltyä! — Pois päästä täytyi, pois!