Tuoll' illan lepoon vavahtain
jo vaipui kadut, puistot.
Oi tule, armas, otsaltain
pois pyyhi päivän muistot!
Kuin päivän piina sielussain
niin syvät juuret saikaan?
Vie minut iltaan, armahain,
vie minut unen aikaan!
Mun teki päivä vangikseen,
sen vaivat sielu toistaa.
Vie minut, armas, vapauteen!
Jo iltatähti loistaa.
2
Sun tuskin huomasin ma siihen aikaan — niin sokeaksi kevät tehdä voi. Kuin läheiseksi sinun sielus saikaan, kun syksyn sävel ympärillä soi!
Ei ollut silmääs varten päivän kilo,
ei kevään kentät varten astuntaas.
Sun arat kätes kankeiks teki ilo
ja suru teki pehmehiks ne taas.
Ja keväiden ja ilon kuoloon käyden sa lohdun kalkin kannoit esiin vain, kuin sielun lääkkeen, unhoitusta täyden, kuin vilvoittavan tuoksun resedain.
3
Ol' aamuyö, kun kerran matkallain
ma sattumalta kotitaloon sain.
Kaikk' oli pihamaalla ennallaan,
kaikk' oli kivet, polut paikoillaan.