Ja yli nukkuvien kenttien
viel' lepäs huntu öisen auteren.
Ol' liki käynyt uhka hallayön —
se sentään säästi veljieni työn.
Kaikk' kiilsi koissa aamun nousevan
kuin uni onnellisen nukkujan.
Ei vielä valveill' ollut yksikään,
viel' oli tuskin haavat hereillään.
Vain tuuliviirin, vanhan tuttavan,
näin yhä paikallansa valvovan.
Ja tallin puolelta ma kuulin vaan
kun tömisteli varsat jalkojaan.
Niin oli kaikki ihmeen onnellista,
niin rauhaisaa, niin tyyntä, turvallista.
Ma seisoin yössä, katsoin, kuuntelin:
tää kuului kerran kaikki mullekin.
Niin lauloi kukko. Ah, en tiedä kuin
ma niinkuin valehesta vavahduin,
ma seisoin, itkin, käännyin takaisin.
Ma itsessäni tunsin — Pietarin.