4
Se siemen, jonka kerran sydämehen on suru syksyn aikaan kylvänyt, ei kuole kylmyyteen ja pakkasehen. Ruis-oraan tavoin kerran keväimehen se nousee, kun on hanki häipynyt. Ah, syksy, sydämien toukomies, Syyskylvön yksin kypsyväksi ties!
5
Te maaliskuiset aamuyöt, kun kevät saapuu salaa, kun punertavat metsäin vyöt jo hohtain lumet palaa!
Jo käenpiika kuulunut
on yli metsäin piirin
ja ojain luona nostanut
on paju kevään viirin.
Ja nietokset jo painuvat.
Käy talvi pakosalle,
kun kevään jäiset valtikat
ne kasvaa räystään alle.
Oon sokeaks sua katsellut,
sa maaliskuinen hanki.
Oi käteni, te sidotut!
Oi sydän, kevään vanki!
6
Sun kevätkylmillä ma kohtasin mun nuoruuteni keväimessä kerta, kun omaa viluani värjötin — sa olit samaa värisevää verta.
Ja lämpöä sun anoi sydämes
ja onnen puoleen pelokkaan ja vakaan
sa kylmyydestä käänsit katsehes —
ja mull' ei ollut antaa kumpaistakaan.