Usein laulaa tuskaa tulkiten
kaipuun kasvavaisen yli laitain
niinkuin suolta huudon kuovien,
niinkuin nyyhkyn rannan itkuraitain.
Milloin soi kuin taiston temmellys,
milloin kaikki vihan äänet helää:
yksinäisten hukkain ylpeys
korven kuninkaina kuolla, elää.
Joskus tuntuu rauhan tuulahdus
niinkuin itse yöhyt laulahtaisi,
niinkuin kaikki öiden valkeus,
Pohjan ihme, säveliksi saisi.
Milloin niinkuin urkuin ääni soi
iki-unohdusta rinnan haavain.
Mistä tyynen voimansa se toi?
Hartaudesta lakeutten aavain.
Joskus soi kuin kuolon aavistus,
niinkuin salanyyhky sairaan rinnan:
tähtiöiden tyyni kimallus,
kuvastuva kalvoon veden pinnan.
Merikoski, kohtalomme — aina uus
ikivoima lauluhusi kerää!
Sukupolvet nukkuu lauleluus,
sukupolvet lauluhusi herää.
MAISTERI PIETARI SÄRKILAHDEN KIUSAUS
(Uuden Ylioppilastalon vihkiäisjuhlaan.)
Toi yli Wittenbergin muurien yöilma Elben luota lehmustoista ens tuoksun esikevään huumeisen.
Yövartija hän huusi yksitoista. Jo oli kammioihin käynyt kansa ja porvarit ja teinit unissansa ne näki kullanteon keinot uudet ja salamanterien salaisuudet ja kukin onnen omaksensa ties. Yks lamppu sentään loisti myöhään yöhön. Ken siellä vielä väsynyt ei työhön? Siell' asui Särkilahti, Suomen mies.