Ma miettiessäin katsoin tähtihin. Näin oman kohtaloni tähden siellä. Se oli niinkuin kaikki toisetkin. Sen eteen polvilleni lankesin ja pyysin siltä palavalla miellä: Mua älä miltään oikultasi säästä, suo ihmisosan pohjahan mun päästä, suo tuntea mun rautakourat elon ja tuskan, hädän, häpeän ja pelon, tee tyhjäks työni, turhaks unelmani, jok' askeleelle ansa kulkeissani — sua, tähteni, ma sentään siunailen siit' että minusta teit ihmisen.
HIILIVALKEA
Vuossatain takaa yössä Judean ma kartanolla papin ylimmäisen nään palavaisen hiilivalkean ja joukon kesken miehen yksinäisen, jok' yli hiilten kättään kurkottain niin lämmittelee kuin jos kylmäis mieltä, ykskantaan kysymyksiin vastaa vain ja puhuu murtain Juudan kansan kieltä.
»En ole galilealainen — en.»
Mies vanhan päänsä viitallansa peittää.
Yö kuluu verkalleen ja viipyen,
vain tuli kiviin hohdettansa heittää.
»En ole galilealainen — en.»
Niin laulaa kukko, syttyy päivänsalo.
Mies kääntyy, katsoo, lähtee nyyhkien.
On silmissänsä kaiken tuskan palo.
Niin, epätoivo, olet työntänyt sa otas ihmislihaan, ihmisrintaan — ken omintaan ei kerran kieltänyt, ken kalleintaan ei myöntänyt rovon hintaan! Sa Galilean mies, sun kanssas ken ei seissyt hiilivalkealla kerta, sun kanssas parhaimpansa pettäen, sa toinen Adam, veri meidän verta?
MARIA
Yli Libanonin-vuorten nousee kuu. Kesäillassa Natsaret uneksuu. Jo lepää höylä Joosefin, on hiljaista talossa mestarin. On tehtynä päivän askaret, uni voittaa vanhan jäsenet.
Maria, Maria hän viipyy vaan tuvan sopessa ääneti, paikallaan. Unet verhoo luomia silmien, hän on nuori vielä kuin tyttönen, maan lapsi ja synnin — puoleks vain ja paratiisin puolittain. Hän on halpa ja armoon arvoton, hänet sentään enkeli valinnut on, hän tietää Korkeimman katseensa luoneen hänen puoleensa joukossa vaimojen. Ylin voima on varjonnut Joosefin huoneen Maria, Herran piikanen!
Hän nousee ja kulkee kuutamoon, ulos laakson liljakartanoon. Hän käy kuin unta nähden, hän on iloissaan, hän on suruissaan oman ainokaisen tähden. Hän miettii äidinonneaan: mit' on tuleva hänen pojastaan? Hän varmaan kruunua kantaa kerta, hän onhan kuningas Daavidin verta! Hän on väkevä, sodassa voittamaton ja kaunis kuin päivä hän nähdä on, ja purppurassa hän varmaan käy, eik' otsallansa pilveä näy, on maljansa ylitsevuotavainen — hänen poikansa ihanainen!
Maria, Herran piikanen, sinä valittu joukossa vaimojen, joka liljakartanossa käyt, ovat pettävät kaikki sun untes näyt! Laps synnin ja maan olet puoleks vain ja paratiisin puolittain, Maria, laakson lilja, joka kuuta katselet, sinä Ihmisen Poikaa tunne et.