Näin pienen aukeaman edessäin ja kivipenger sammalpeiton alta mun silmihini tuli sattumalta. Ma sitä hetkeks katsomahan jäin.
Siin' oli jäljet ihmisasunnon. Vuossadat sitten metsän peittohon se oli raivattu. Nyt sammaleet ja kanervat sen oli peittäneet ja metsä kasvoi verkkaan umpehen. Tuoss' sorja nuori mänty etsiskeli jo ravintonsa alta penkeren. Se oli ainut merkki ihmisen, jok' kerran kärsi, iloitsi ja eli.
En ollut metsäss' enää yksinäin. Vuossatain takaa, tuntematon veli, sun kätesi ma tunsin kädessäin! Sun kohtalosi edessäni näin: Sa olit nuori tänne tullessasi ja mukanas toit uljaan unelmasi. Et tahtonut sa jäädä toisten luoksi, et olla velkaa muille, jumalille. Sun suonissasi valtaverta juoksi ja itse metsän vaadit taistosille.
Sa kirveesees ja kuokkahasi käyden käs'varressasi tunsit voiman täyden ja hongan hongan vierehen sa kaadoit ja yöt ja päivät umpehensa raadoit. Sa olit tullut kevään koittaessa — syysiltain ympärilläs tummetessa sull' oli suojas alla oman katon, ja niinkuin yksin metsä mittaamaton sun ympärilläs valtas leventeli, kun ylväs korpi, ennen koskematon, sun kirves-valtikkasi alla eli.
Ja naapurista sadan virstan takaa toit vaimon lempeän kuin suviyön. Sun kuinka rinnassasi paisui syön, kuink' oli katsees onnen-tyyni, vakaa! Niin voimatonna metsä irvisteli ja ulvoi raivoansa syksyöin. Sun tuvassasi nuori onni eli ja talos varttui toimeliain töin. Ja Pohjantähti, taivaan kuningas, kun yli Pohjanmaiden silmäeli, ei nähnyt toista sinun vertaistas.
Niin tuli sota maahan. Kaikki ties, min vaati kunnia ja kotilies. Sa sodan leikkiin lähdit muiden mukaan. Sua urhokkaampaa tuntenut ei kukaan. Ja pahimmin sa vihollista löit, kun kipeimmin sa kotiis ikävöit.
Niin lakkas sota. Kotiin korpehes sun paloi ikävästä sydämes. Sa hiihdit läpi korven, kenttäin aavain. Mut pahemmin kuin polton sodan haavain sa tunsit peloittavan aavistuksen.
Sa tulet. Pihan hankiin vajonneena sa löydät. Sisään syökset, avaat uksen: kuin sikeähän uneen uupuneena sun nuori vaimos lepää vuoteellansa ja pieni lapsi makaa rinnallansa.
Sa katsot, katsot: kuolleet kumpikin! Sa ulos karkaat talven hankihin ja sodan arvet auki tempaiset, ja Seitsentähdet näkee syttyessään kuin vuotaa lumeen rintas hurmehet. Vain joku vanha honka hyvyydessään se oksillansa suojaa ruumistas. Niin oli sentään metsä voittajas!
Ja vielä metsässä ma uneksin, kun vanhat hongat iltavirttään soitti syystaivaan syttyessä tähtihin. Yö, Metsä, Kaaos ottaa takaisin, min siltä kerran ihmiskäsi voitti, ja huviks kohtalonsa tähtien vain lempii, vihaa, raataa ihminen. Sua turhan harhakuvan tapailijaa — ei ole sulla pysyvätä sijaa! Sun pyhin, armain, uljain unelmasi kuin suven sade maahan katoaa ja vihollinen ilkkuu haudallasi ja kotis yllä kamartuupi maa.