NUIJAMIESTEN MARSSI
Meill' on hanki ja jää, meill' on halla ja yö,
meill' on ankarat käskyt kohtalon.
Kenen kerran nuijamme maahan lyö,
se maassa on.
On meidät vihurit valinneet,
yöt meille salansa uskoneet,
on antanut hukka hampahansa
ja ilves varmimman katseistansa.
Meill' on halla ja yö, meill' on hanki ja jää
pelätkää, pelätkää!
Meill' on leimuva lemmen ja vihan lies, kuka meidän tiellämme kestää vois! Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies — seis, voitto pois! Me tulemme voimalla kotoisen tarmon, me hylkäämme kaiken vieraan armon. Ken on syntynyt lakeilla Pohjanmaan, hän tietää tuomion tunnossaan: hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa — vaviskaa, vaviskaa!
VELJESHAUTA
Armfeltin armeija uudenvuoden yönä tuntureilla. Nuori upseeri kohottautuu kuolleiden ja kuolevien keskeltä.
Viime tähti sammui. Lumiaavat ottaa vastaan meidän syleilymme sokeana, jäisin käsivarsin puristain. Täällä hyytyy kaikki rinnan haavat. Veljet, niinkuin viereen lemmittymme, tänne yövymme ja syvään nukahtain.
Mit' on elämä ja onni? Unta, unta!
Kärsimys on totuus, tuska, surma —
ah, ei ole mitään muuta alla tähtien!
Taivas antaa pakkasta ja lunta.
Mikä kuolon hekkuma ja hurma,
mikä kuninkainen hauta helmaan hankien!
Tänä yönä uudenvuoden soiton soittaa kellot kotikirkoissamme. Toiko tuuli kaiun mukanaan? Niinkuin ihmeen, tervehdyksen loiton vielä kuulemme sen korvissamme vaipuin veljeshautaan tuntereilla vieraan maan.
SYYSILTA METSÄSSÄ
Ma metsää sinne tänne samoilin, ma miettehissä kuljin, määrää vailla. Syysillan pitkät varjot oli mailla, kun suuren hongan alle istahdin.