Koidula, eli, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, Lydia Jannsen oli syntynyt v. 1843 lukkarin virkatalossa Liivinmaalla Vändran pitäjässä. Isän puolelta on hän virolaista juurta, äidin puolelta saksalaista. Hänen sukuperintöään kuvaa Aino Kallas seuraavalla tavalla: "Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta kuin väkevätuoksuinen suoyrtti."
Näiden rivien kirjoittaja ei ole siinä määrin, kuin "Tähdenlennon" tekijä tuntuu olevan, vakuutettu, että suku- ja sairastutkimuksen tietä voidaan paljonkaan "selittää" taiteellisia lahjoja. Monenlaisia sairaalloisia taipumuksia näyttää ilmenneen Koidulassa ja hänen suvussaan, mutta missä suhteessa ne ovat olleet hänen runollisiin kykyihinsä, se kysymys jää nähdäkseni tekijän monien selitysyritysten jälkeenkin jonkun verran avoimeksi. Tästä huolimatta — ja tämähän onkin sivuseikka — on Aino Kallaksen esitys virolaisesta runoilijattaresta psykoloogisesti valaiseva. Koidulan sielullinen erikoisuus ja sen kehitys muodostavat kirjan varsinaisen juonen, kun sensijaan ajan virolainen kulttuuriympäristö jää pienemmälle osalle. Luonnollistahan onkin, että Aino Kallas novellikirjailijana suhtautuu sankarittareensa hiukan toisin kuin varsinainen kirjallisuus- ja kulttuurihistorioitsija.
Joka tapauksessa saamme havainnollisen kuvan Koidulan lapsuus- ja nuoruusvuosista, hänen pitkistä työpäivistään isänsä sanomalehdessä, hänen runokokoelmiensa "Kedon kukkien" ja "Emajoen satakielen" syntymisestä ja vastaanotosta, hänen tyttömäisestä kiintymyksestään vanhaan Kreutzwaldiin, hänen elämänsä ehkä täyteläisimmistä hetkistä Viron suurilla laulujuhlilla v. 1869, hänen myöhään heränneistä rakkauksistaan, hänen naimisiin menostaan miehen kanssa, joka ei ymmärtänyt hänen harrastuksiaan, hänen äidiksi tulostaan ja hänen verkkaisesta riutumisestaan ja kuolemastaan. Varmaan on Aino Kallas osannut oikeaan, kun hän pitää haltioitumiskykyä Koidulan perusominaisuutena, "kiinteimpänä kiteytymänä tämän luonteen kristallikerrostumassa". Hänen suhteensa häntä neljäkymmentä vuotta vanhempaan Kreutzwaldiin on kuvaava ja muistuttaa Bettinan suhdetta vanhaan Goetheen, Myöskin hänen runoutensa näyttää vuotaneen tulisena ja välittömänä tällaisista haltiotiloista. Pääasiallisin osa Koidulan lyriikkaa, joka sisältää myöskin paljon mukaelmia ja käännöksiä, on aiheeltaan isänmaallista. Niistä otteista päättäen, joita Aino Kallaksen kirja tarjoo, eroaa se persoonallisen sävynsä ja rohkean kuvakielensä puolesta edukseen tavallisesta juhlarunoudesta. Niiden sankarillinen isänmaallinen paatos antaa aihetta verrata niiden tekijää, kuten Aino Kallas on tehnyt, Jeanne d'Arc'iin. Myöskin jonkun määrän seuranäytelmiä on Koidula kirjoittanut, mutta ovat ne pääasiassa mukaelmia ja taiteelliselta arvoltaan heikkoja.
Koidula eli 43:n vuotiaaksi, mutta vain lyhyt osa hänen elämäänsä kuuluu varsinaisesti kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan. Mennessään n. 30:n iässä naimisiin saksalaistuneen lättiläisen lääkärin Michelsonin kanssa ja muuttaessaan asumaan Kronstadtin "muurikaupunkiin", lakkaa hänen hengetär-kautensa ja hänen tulensa sammuu. Hänen luonteessaan ei ollut kykyä tietoisesti ohjata omaa elämäänsä, vaan ajoi hän avioliitollaan umpikujaan, josta ei enää ollut paluuta. Hänen kotinsa on saksalainen, ainoastaan vanhimmalle pojalleen, joka kuitenkin kuolee aivan nuorena, koettaa hän opettaa vironkieltä. Hänen molemmat tyttärensä saavat saksalais-venäläisen kasvatuksen.
Pienenä valonläikkänä näinä runoilijattaren traagillisina loppuvuosina on v. 1877 Tartossa vietetty Aleksanteri I:n muistojuhla. Läsnä olivat sekä Kreutzwald että Koidula. Virallisten esitysten jälkeen nousi Koidula ja puhui "laulu-isän" kunniaksi. Kreutzwald vastasi puheeseen kohottaen eläköönhuudon "Emajoen satakielelle". Tämä tervehdys oli nähtävästi viimeinen, jonka Kalevipoegin tekijä ja "Eestimaan" runoilijatar vaihtoivat keskenään.
On jo mainittu, että Aino Kallaksen mielenkiinto on kohdistunut pääasiassa tehtävän yksilö-psykoloogiseen puoleen. Tällä alalla onkin "Tähdenlennolla" nähdäkseni paljon ansioita. Joskin tekijä toisinaan tuntuu eksyvän hiukan hedelmättömään psykoloogiseen hiuksenhalkomiseen, joka joskus muistuttaa leikkimistä sanoilla, paljastuu kuitenkin hänen kirjastaan esitettävän persoonallisuuden pääpiirteet selkeinä ja vakuuttavina. Suomalaisella yleisöllä on täysi syy tehdä tuttavuutta veljeskansamme runoilijattaren kanssa sellaisena kuin hän esiintyy suomalaisen kirjailijattaren kuvaamana.
KAUPPIS-HEIKKI:
Savolainen soittaja.
Kauppis-Heikki on harmaiden arkipäivien, pienten kohtalojen ja maaseudun yksinkertaisten ihmisten runoilija. Hänen herkkä, melkein naisellisen pehmeä kirjailija-laatunsa heijastaa valokuvalevyn herkkyydellä niitä vaikutelmia, joita hän on saanut ympäristönsä kansasta ja yksityisistä ihmisistä. Luulenpa, että on vaikea kirjallisuudesta löytää Suomen kansaa tai sanokaamme Savon kansaa väärentämättömämpänä, todellisempana iloissaan ja huolissaan, ajatuksissaan ja tunteissaan kuin Kauppis-Heikin kertomuksissa. Niinpä ovat tämän savolaisen kertojan teokset kaikkien kirjallisten ansioidensa ohella verraton lähde kansansielun tuntemiseen. Ne ovat kuin mieltäkiinnittävä kuvakirja siitä, miltä kappale Suomenmaata ja sen kansaa näyttää ihmistuntijan silmillä katsottuna. Kauppis-Heikiltä puuttuu melkein kokonaan lyyrillistä luonnonkuvausta — siinä eroaa hän m.m. maakuntalaisestaan Juhani Ahosta — hänen koko mielenkiintonsa on kohdistettu ihmiseen. Kaikki ikäkaudet, molemmat sukupuolet, valoisat ja pimeät luonteet ovat löytäneet hänessä kuvaajansa, mutta parhaansa on hän; ehkä kuitenkin luonut nais- ja lapsisielun tuntijana. Hänen miestyypeissään on jotain avutonta, nöyrää, pehmeää — ikäänkuin epämiehekästä — mutta samassa jotain liikuttavan inhimillistä ja puhdasta, kuten esim. "Uran aukasijain" päähenkilössä. Ehkä Kauppis-Heikki katsoo joskus henkilöitään liian läheltä, ehkä hänen kuvauksestaan puuttuu joskus ilmaa, perspektiiviä — varmaa on kuitenkin, ettei meillä ole monta hänen veroistaan ihmistuntijaa.
Ja mitä parempaa voi kirjailijasta sanoa? Kauppis-Heikki on aikoja sitten — ja ehkä suuremmassa määrässä kuin kukaan hänen ammattitovereistaan — tehnyt luonnottomaksi ja tarpeettomaksi sen raja-aidan, joka määritelmiä ja iskusanoja rakastavan yleisön mielikuvituksessa erottaa kansankirjailijan taidekirjailijasta. Jos vertaamme Kauppis-Heikin kertomatyyliä useankin n.k. taidekirjailijan sanontaan ja tekotapaan, voi helposti sattua, ettemme n.k. taiteellisuudessa löydä muuta eroa kuin että se edellisellä tuntuu olevan vaistomaisempaa ja varmempaa kuin jälkimäisellä. Kuitenkin on Kauppis-Heikin kirjallisessa tekniikassa huomattavissa eräänlainen vanhoillisuus, mikä ehkä tekee esteitä hänen romaaniensa laajemmalle levenemiselle. Hän on yhä edelleen mitä uskollisin realisti tai naturalisti. Hän syventyy yksityiskohtaisella harrastuksella pikkuseikkoihin, kaikkeen arkiseen ja jokapäiväiseen, kokonaisuuden kannalta näennäisesti merkityksettömään. Hän ei tyylittele koskaan, hänen mielikuvituksensa ei taida kulkea huipulta huipulle, vaan se laskee ja kapuaa hiukan kiusallisella tarkkuudella kaikki ala- ja ylämäet. On kirjailijoita, joiden teoksissa vuodet ja vuosikymmenet vilahtavat silmien ohi, Kauppis-Heikin kirjoissa olemme kuulevinamme erikseen jokaisen tunnin lyönnit ja kellonheilurin yksikantaisen nakutuksen.