Yllä kerrottu pieni välikohtaus antaa aavistaa, minkälaisista aineksista Hugon romaani on kokoonpantu. Ylevää ja naurettavaa, kaunista ja rumaa rinnan vieri vieressä ja samassa olennossa. Victor Hugolla ei voi juuri sanoa olevan taipumuksia komiikkaan, mutta eräänlaista hirsipuuhuumoria tapaa kyllä tässä romaanissa. Kun runoilija Gringoire lähtee saman päivän ehtoona, jona hän oli kärsinyt musertavan tappion kilpailussaan narripaavin kanssa, vaeltelemaan Parisin katuja, etsien rauhallista nurkkausta yöpaikakseen ja sopivaa kiveä päänalaisekseen, joutuu hän rosvoliiton käsiin. Parisin yöritarit, nykyisten mainehikkaiden apashien edeltäjät, tuomitsevat Gringoiren rahattomana miehenä kuolemaan. Runoilija pakoitetaan nousemaan eräänlaisille hiukan horjahteleville hirsipuulaitteille. Näille noustessaan ei hän kuitenkaan ole vielä unohtanut kaikkia ammattiinsa kuuluvia asioita — mikä käy ilmi hänen huudahduksestaan: "Piru vieköön! Minähän taitan niskani. Teidän tuolinne ontuu niinkuin Martialiksen distikonit. Siinä on yksi heksametrinen ja yksi pentametrinen runojalka." Tällaista lienee lupa kutsua hirsipuuhuumoriksi tämän sanan kaikkein ensimäisessä merkityksessä.
Runoilijan pelastaa hirrestä mustalaistyttö Esmeralda, Victor Hugon romaanin omituinen hengetär, puoleksi katutyttö, puoleksi pyhimys, joka herättää niin monen miehen intohimot. Quasimodon kiintymys Esmeraldaan, josta ei kuolemakaan häntä eroita, on tämän runoelman suuri, onneton, romanttinen rakkaus. Se muistuttaa, niinkuin niin moni muukin motiivi tässä romaanissa, kansansadun aiheita, se on etäinen toisinto onnettomasta ja rumasta vuorenpeikosta, joka rakastuu kauniiseen maan tyttäreen. Parisin suuri sokkeloinen katedraali on se vuorenlinna, johon Quasimodo hetkeksi saa riistetyksi aarteensa suojaan taikauskoisen tuomarivallan ja hurjistuneen roskajoukon ulottuvilta. Hänen onnensa ei tule pitkäaikaiseksi. Esmeralda tuomitaan ja hirtetään noitana ja vasta kuolemassa kuuluu hän kokonaan Quasimodolle, joka ei enää eroa hänen ruumiinsa äärestä.
Victor Hugon romaani on myöskin aaterunoelma. Tekijä on kätkenyt kuvauksiinsa käsityksensä historiasta ja ihmiskunnan kehityksestä. Toisinaan hän kaunopuheiseen tapaansa unohtaa taiteilijan varsinaisen tehtävän, kuvaamisen, ja kääntyy lukijan puoleen suoranaisilla historiallis-filosoofisilla esityksillä. Hän johtaa meidät valtavaan historialliseen taulukokoelmaansa, jossa varsinkin joukkokohtauksia esittävät laatukuvat ovat hyvin edustetut, mutta hän ei jätä meitä oman onnemme nojaan, hän seuraa itse koko ajan mukana toimeliaana ja innostuneena oppaana. Hänen hiukan liian kaunopuheinen tapansa selittää ja täydentää valaisevilla yleiskatsauksilla historiallisia maalauksiaan, muistuttaa melkein tungettelevaa italialaista ciceronea. Toisinaan väläyttelee hän nerokkaita näköaloja ihmissuvun kehityksestä, kuten esim. Claude Ferron tunnetussa lauseessa: "Tämä on surmaava tuon. Kirja on surmaava rakennuksen." Victor Hugon käsityksen mukaan oli rakennustaide se suuri kirja, johon ihmiskunta halki vanhan- ja keskiajan vuosisatojen kirjoitti ajatuksensa. Tähän graniittikirjaan, joka alotettiin Itämailla ja jota jatkettiin Kreikan ja Rooman päivinä, on keskiaika kirjoittanut viimeisen lehden. Kirjapainotaidon välityksellä riisuu ihmisajatus yhden muodon pukeutuakseen toiseen. Painettu kirja, "tuo rakennusta kalvava mato", imee arkkitehtuurilta mehun ja voiman. Goottilaisuuden mukana laski iäksi rakennustaiteen aurinko. Sen tilalle on astunut kirja, kirja, joka on kestävämpi kuin rakennus, kirja, joka on kaikkialla yhtaikaa kuin kaikkiin ilman ääriin lentävä lintuparvi. Kirja on saavuttamaton, hävittämätön, se sekoittuu ilmaan. Se on luotu kestävyyttä ja kuolemattomuutta varten.
Tässä haltioituneessa ylistyslaulussa Gutenbergin keksinnölle on Victor Hugo kokonaan omaa itseään. Hänellä jos kellään oli taikauskoinen luottamus sanan voimaan. Sentähden oli hänelle myöskin runoilijan tehtävä vakava kuin uhritoimitus. Juhlallinen ja ankara on myöskin hänen Notre-Dame-romaaninsa sävy. On kuin sitä lukiessa todella siirtyisimme Parisin tuomiokirkon valtavien suippokaarien alle, salaperäiseen hämärään, minne valo tunkeutuu vain värikkäiden ikkunamaalausten siivilöimänä, epätodellisena, unenomaisena. Ja niinkuin Parisin Notre-Dame'issa ja sen edustalla voi vielä tänä päivänä nähdä kaiken katolilaisen hartauden ohella seurakunnassa välittömiä ilmauksia maallisista harrastuksista ja iloista, niin sekoittuu Victor Hugon romaanissa ylimaalliseen romanttiseen urkusoittoon säveliä suuren Panin villistä huilusta.
* * * * *
Victor Hugon romanttinen proosaeepos, jolle runoilija Huugo Jalkanen on antanut oivallisen suomenkielisen asun, tulee meille aikana, jolloin kirjallisuutta harrastava yleisömme ja varmaan suuri osa kirjailijoista elää vielä realististen taideteoriojen lumoissa. Luulen, että meillä on sangen yleinen se käsitys, että pieni realistinen erittelevä novelli on kaiken runouden viimeinen sana. "Terve realismi" — sehän on meillä päivän tunnus. Ehkä on yleisöllä kuitenkin syytä suhtautua eräänlaisella varovaisuudella näihin esteettisiin iskusanoihin. Siinä kirjallisuudessa, missä realistinen novelli on kehitetty huippuunsa ja missä meidänkin kirjailijamme ovat käyneet opissa, on jo realismin jälkeen huudettu valtaistuimelle monta kirjallista -ismia, vanhan säännön mukaan, joka kuuluu: kuningas on kuollut, eläköön kuningas! Se mikä kirjallisuudessa ei kuitenkaan koskaan kuole, todellisen runoilija-mielikuvituksen tuote, elää kaikkien kirjallisten vallankumousten uhallakin. Sellainen on m.m. Victor Hugon "Notre-Dame", ranskalaisen romantiikan suurin proosarunoelma, joka raskaiden ja hiukan väkivaltaisten muotojensa taakse kätkee salaperäisen, mielikuvituksen ja runouden temppelin.
AINO KALLAS:
Tähdenlento.
Koidula, virolainen runoilijatar, on romantiikan naisia, Rahelin, Bettinan ja Carolinen henkisisar, yksi noita uudenajan sinisukkia, joiden elämäntyötä ja merkitystä ei voi arvostella yksistään heidän omien kirjallisten saavutustensa perustalla. Heidän vaikutuksensa säteilee tavallisesti välittömimmin heidän persoonastaan, heidän yksityisissä suhteissaan, seuraelämässä ja kirjevaihdossa. Heidän asemaansa aikansa kulttuurissa on aina vaikea määritellä — heidän merkitystänsä tulee helposti arvostelleeksi joko liian suureksi tai liian pieneksi. Usein ovat näiden hengettärien lahjat sitä lajia, että ne pääsevät täysiin oikeuksiinsa vain keskustelussa, henkevässä juttelussa, ja kun mikään fonograafi ei ole ikuistanut heidän seurallisia hyveitään, joutuu jälkiaika helposti epäilemään aikalaisten arvostelua. Kun lukee esim. mitä ylistyshymnejä niin erilaiset henkilöt kuin Heine ja Grillparzer ovat kirjoittaneet Rahelista ja vertaa niitä Rahelin ainoaan jälellejääneeseen teokseen, hänen kirjekokoelmaansa, ei oikein tiedä, uskoako omien silmiensä ja oman järkensä vaiko aikalaisten todistuksia. Naiset alleviivailevat luonnollisesti mielellään, varsinkin tänä naisliikkeen aikakautena, näiden hengettärien merkitystä. Tarjoutuuhan heille tässä tilaisuus osottaa, miten huomattavassa määrässä naiset ovat ottaneet osaa ajan hengen luomiseen ja miten väärin on rajoittaa heiltä siihen tilaisuutta siinä ajassa, jossa elämme. Niinpä on Ellen Key kirjoittanut juuri Rahelista, "ensimäisestä uudenaikaisesta naisesta", pikkuisen nerokkaan kirjan, joka elämäkerrallisen suorituksensa ohella tuntuu raivaavan tietä vielä uudenaikaisemmille naisille. Myöskin Carolinesta olen lukenut innostusta uhkuvan naiskirjailijan kuvauksen, mutta kuka tämän kirjan tekijä oli, se ei ole jäänyt mieleeni. Vaikka emme olisikaan sitä mieltä, että ainoastaan nainen voi naista ymmärtää, niin ei sovi kieltää, ettei joskus mielellään lukisi naisten, varsinkin lahjakkaiden naisten, kuvauksia kanssasisaristaan. Tällaisista kirjoista opimme ainakin sen, millä tavalla naiset tahtovat että heidän osuutensa kulttuurielämässä ymmärrettäisiin.
Kun ajattelee tällaisia naisten kuvauksia naisista — ja nimenomaan esim. juuri Ellen Keyn kirjaa Rahelista — täytyy myöntää, että Aino Kallas suhtautuu erinomaisen kylmäverisesti kuvattavaansa. Hänen mielenkiintonsa "Emajoen satakieltä" kohtaan tuntuu paikkapaikoin niin "tieteelliseltä", että se tässä suhteessa joskus lähentelee aivan päinvastaista äärimmäisyyttä. Sille joka tuntee Aino Kallaksen novellituotannon, onkin ilmeistä, ettei hänellä ole mitään sukulaisluonteen synnynnäistä myötätuntoa (eikä ennakkoluuloja) sellaista haltioituvaa, sairaalloista, tekisi mieleni sanoa dionyysistä runoilijatarta kohtaan kuin Koidula. Aino Kallas katselee häntä syrjästä päin, ulkokohtaisesti, pikemmin niinsanoakseni uteliaasti kuin myötätuntoisesti. Hän pyrkiikin kohta uudenaikaisen psykiatrikon tapaan etsimään erinäisistä perinnöllisistä taudinomaisista taipumuksista ja ruumiin tiloista selitystä Koidulan erikoisuudelle. Niinpä antaa tekijä tarkan ja mieltäkiinnittävän selonteon Koidulan "veren" perinnöistä, s.o. niistä taipumuksista, jotka ilmenivät hänen isänsä ja äitinsä suvussa.