Mitä siis pidämme arvossa ja ihailemme Ruotsin kirjallisuudessa?
Sitä lyyrillistä salamaa, joka silloin tällöin — ei kovin usein mutta kirkkaana — on välähtänyt sen taivaalta. Ajattelemme silloin m.m. Svedenborgin henkinäkyjä, Tegnérin voitollista kirkkautta ja sananhallintaa, Stagneliuksen dionyysistä herkuttelua ja kaipuuta, Strindbergin näytelmien mystillistä kauhua ja Frödingin Hades-unia. Heidän lyyrillisyytensä välähdys on joskus, häipyvänä sekuntina, näyttänyt meille jotain, jota ei vuosikymmenien arkivalaistus ole voinut paljastaa. Heidenstam on tällä hetkellä todistus siitä, että tämä salama vieläkin välähtää.
VICTOR HUGO:
Parisin Notre-Dame.
Victor Hugon "Notre-Dame" tulee meille 84 vuotta jälkeen syntymänsä. Parempi myöhään kuin ei koskaan.
"Parisin Notre-Dame" on niitä kirjoja, jotka eivät vanhene. Tai paremmin: siinä on jotakin, joka ei vanhene. Kun loistavatkin kyvyt luovat vain omaa aikakauttaan varten, tyydyttävät sen henkisiä tarpeita, täyttävät sen kauneuskäsityksen mitan, tulkitsevat sen tunteita, ajatuksia ja mielitekoja, voi sattua, että nerot, itse aikansa lapsia, samalla satuttavat johonkin yleisinhimillisempään, johonkin, joka löytää kaikupohjaa vielä silloin, kun heidän sukupolvensa on mennyt hautaan. Heidän teoksensa kohoavat näkyviin vielä vuosisatojen päästä, kun ajan lentohiekka jo on peittänyt kaiken pienen ja hauraan niiden ympärillä. Sellaiset teokset yhdistävät toisiinsa historian aikakausia, maailmankäsityksiä ja kirjallisia kouluja. Ne ovat renkaita kehityksen ketjussa, ne eivät koskaan käy tarpeettomiksi, koska ilman niitä puuttuisi yksi väliaste syyn ja seurauksen jatkuvassa sarjassa. On runoteoksia, joiden ohi ihmiskunta voi kasvaa, mutta joita se ei kuitenkaan koskaan tahdo kieltää. Ne kuuluvat toiseen ikäkauteen, mutta ne osottavat uskollisesti ja lahjomattomasti mistä kehitys on kerran kulkenut.
Victor Hugon suuri proosarunoelma, jonka hän on ristinyt kuuluisimman goottilaisen kirkon nimellä, tuo mieleen tällaisia ajatuksia, koska se on mitä suurimmassa määrässä oman aikakautensa, ranskalaisen romantiikan, tuote samalla kun se kuitenkin on säilyttänyt viehätysvoimansa vielä vuosisadan taakse. Kun Victor Hugo kirjoitti "Notre-Dame'insa", oli hän vielä nuori, tuskin 30:n vuotias, mutta neronsa — ja suuren turhamaisuutensa — koko voimalla tunsi hän jo silloin kutsumuksensa romantiikan ylipappina ja kirjallisena päällikkönä. Hänen mahtava kaunopuheinen runoutensa, joka enemmän loisti kuin lämmitti, oli kerännyt kuin aurinko ympärilleen pienempiä kiertolaisia. Ajan runoilijat tunsivat hyvin tien Victor Hugon asunnolle Rue de Vaugirard'in varrella. Hän antoi heille päivän kirjalliset tunnussanat ja esteettisen teorian. Ranskalaisen romantiikan kuuluisa kriitikko Sainte-Beuve, itse runoilija, istui hänkin nuoruudessaan Hugon jalkojen juuressa ja vihdoin Hugon kauniin rouvan jalkojen juuressa, mikä jälkimäinen seikka teki lopun ystävyydestä romantiikan suurimman runoilijan ja suurimman arvostelijan välillä. Minkälainen sädekehä ympäröi Victor Hugota jo hänen kirjailijatoimintansa alkuvaiheissa voi päätellä esim. Théophile Gautier'n kertomuksesta, että hän kolkuttaessaan ensi kertaa Hugon ovelle kääntyi kahdesti takaisin kynnykseltä sydämentykytyksen takia ja että hän nähdessään silmästä silmään ihailemansa mestarin oli vähällä pyörtyä "kuin Esther seisoessaan Ahasveruksen edessä". Koko pitkän elämänsä aikana, kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1885, säilytti Hugo tämän näkyvän asemansa Ranskan parnassolla. Hänen elämänsä aikana ehti Ranskan valtiomuoto vaihtua monet kerrat ja ehkä vielä useammin vaihtoi Hugo poliittista väriä. Hän oli bourbonisti, bonapartisti, liberaali, tasavaltalainen, sosialisti — kaikkea yhtä intohimoisesti. Runoilijana sensijaan ei hän muuttanut väriä. Hän oli sama haltioitunut näkijä, sama suuriin sanoihin mieltynyt kaunopuhuja, sama loistoa, räikeitä värejä, vastakohtia rakastava maalari ja lopuksi sama kielen kaikki sointuvarat tunteva runoilija kirjoittaessaan kahdenkymmenen vanhana ensimäiset oodinsa ja julkaistessaan enemmän kuin puoli vuosisataa myöhemmin "Vuosisatojen legendan" jälkimäisen osan. Oman mielikuvituksensa taipumuksesta epätodellisiin, samalla kertaa kauniihin ja rumiin, yleviin ja groteskimaisiin kuvitelmiin, teki hän romantiikan teorian, jota hän selitteli teostensa huomiotaherättävissä esipuheissa.
Kun nykyaikainen lukija käy käsiksi Victor Hugon "Notre-Dame'iin", täytyy hänen varata itselleen kärsivällisyyttä ja aikaa. Meidän päivinämme pidettäisiin syntinä kirjoittaa niin paksuja romaaneja kuin "Notre-Dame", romaaneja, joissa olisi, vaikkapa useidenkin elävien, runoudella täytettyjen sivujen rinnalla, niin paljon kuolleita lehtiä kuin "Notre-Dame'issa" — sillä niitä siinä on todella! Mutta sittenkin: jollei lukija ole erittelevän naturalistisen romaanin koulussa menettänyt kykyä siirtyä mielikuvituksessaan etäisiin aikoihin ja oloihin, kauas nykyhetken todellisuudesta, antautua runoilijafantasian ohjattavaksi maailmaan, missä kaikki mittasuhteet ovat toiset kuin siinä arkisessa ympäristössä, jonka me kaikki tunnemme — niin, jos hänellä itsellään on mielikuvitusta, ei hän ole palkinnotta lukeva tämän suuren romantikon suurta kirjaa kannesta kanteen. "Notre-Dame'in" yksityiskohdat ovat usein väsyttäviä historiallisine yleiskatsauksineen, mutta suurissa piirteissä sulavat nämä eri episoodit kokonaisuuteen. Victor Hugon romaani on kuin suuret goottilaisen rakennustaiteen tuotteet: sitä on arvosteltava, ei yksityisten osiensa puolesta, vaan kokonaisuutena, välimatkan päässä, joka sallii teoksen rakennetta hallitsevien suurpiirteisten rytmien tulla oikeuksiinsa.
Victor Hugon proosarunoelmalla ei ole pienempää tarkoitusta kuin rakentaa uudelleen 1400-luvun Parisi, herättää henkiin keskiaika, josta kaikki romantikot ovat uneksineet. Se akseli, jonka ympäri Hugon mielikuvitus tässä romaanissa kiertää, on Notre-Dame-kirkko Cité-saarella, Parisin vanhimmassa osassa. Tämä valtava goottilaisen rakennustaiteen tuote kaariholveineen, sokkeloineen, fantastisine kiviveistoksineen, jotka esittävät noitia, eriskummaisia eläimiä, enkeleitä ja piruja, on Victor Hugolle lihaksitullut keskiaika samalla kun se on hänen räikeitä kuvitelmia rakastavan runoutensa vertauskuva. On kuin Hugo olisi tahtonut romaanissaan antaa puheenvuoron yhdelle niistä romanttisista pirunpäistä, jotka enemmän kuin puolen vuosituhannen ovat miettivinä tuijottaneet yli Seinen kaupungin.
Se keskiaika, jota Hugo romaanissaan kuvaa, on taikauskon, raakojen kansanhuvien, yöllisten rosvo-veljeskuntien, kullanteon ja noitavainojen aikaa. Ihmiset, jotka liikkuvat tässä villeillä vaistoilla kyllästetyssä ilmapiirissä, edustavat enemmän erilaisia läpileikkauksia keskiajan yhteiskunnasta kuin yksilöllistä psykologiaa. He ovat monessa suhteessa epäinhimillisiä luonteidensa rajussa yksipuolisuudessa. Kuitenkin kiinnittävät he lukijan mieltä sen havainnollisen runoilija-mielikuvituksen takia, jolla he ovat esitetyt. Kuinka suurenmoisella tavalla tuokaan runoilija näyttämölle esim. Quasimodonsa, ramman, kuuron, kyttyräselkäisen ja yksisilmäisen Notre-Dame'in kellonsoittajan, ihmishirviön, jonka sielussa palaa yksi suuri, puhdas tunne. Oikeuspalatsin suureen saliin on kerääntynyt kansaa juhlimaan eräitä korkeita ruhtinaallisia vieraita, jotka ovat saapuneet kaupunkiin. Runoilija Gringoire on tilaisuutta varten kirjoittanut näytelmän ja sitä esitetään par'aikaa. Kuitenkaan ei se jaksa kiinnittää joukon huomiota, joka hyvin mielenosotuksellisella tavalla kääntyy toisaalle. Kokonaan lyö runoilijan laudalta flaamilaisen porvarin — tietysti flaamilaisen! — ehdotus, että käytettäisiin yhdessä-oloa samaan tapaan kuin esim. Gentissä vastaavaa tilaisuutta: että valittaisiin narripaavi! Se joka osaa virnistää julmimmin, se valittakoon paaviksi. Kilpailu olkoon vapaa kummallekin sukupuolelle. Gentin porvarin ehdotus saavuttaa parisilaisten hyväksymisen ja kilpailu alkaa. Runoilija odottelee näytelmineen levottomana ottelun päättymistä — "saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa, virnistyksetkö vai kaunokirjallisuus" — ja se päättyy todella hänen tappiokseen. Monen hylkäystuomion jälkeen hyväksytään voimakkailla mielenosotuksilla, joihin itse gentiläinenkin asiantuntijana ottaa osaa, narripaavi. Oli saatu nähdä jotain virnistyksen alalla ennen saavuttamatonta. Huippuunsa nousee kuitenkin joukon ihailu, kun kävi selville, että luultu virnistys olikin valitun narripaavin luonnollinen kasvojenilme. Narripaaviksi valittu oli Quasimodo, Notre-Dame'in kellonsoittaja.