Aivan tendenssittömänä, huumorin valaisemana esiintyy Heidenstamin homeerinen elämänviisaus sellaisessa loppusoinnuttomassa, vapaamittaisessa runossa kuin "Stridsguden", jonka lainaamme tähän tilapäisenä suomennoksena:
Sodanjumala.
Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve, palas loikaten kotiin ja laumaansa etsi, mut säikkyi ja putosi polvillensa. Tor itse, hänen herransa, leveänä rinnaltaan, istui kalliolla ja vuoli paimensauvaa ja hymyili punaiseen partaansa. "Orja", sanoi hän, "älä pelkää! Unohdettu on vasarani, sillä kevättä kukkivat kankaat. Jotta kaikki kävis vihreän maan päällä kuin tulee, ja kukin sais osansa ja nuoret sydämet lyödä vastakkain, me, ankarat urhot, mielellämme joskus paimennamme vuohia."
Kuinka goetheläinen onkaan tämä runo, ja samalla kuinka luonteenomainen "Nya Dikter"-kokoelmalle! Sellaisia runoja ei Heidenstam kirjoittanut kaksikymmentä vuotta sitten, "Dikter"-kokoelman aikaan.
Runoteos sellainen kuin Heidenstamin "Nya Dikter" ei ole tyhjennetty yhdellä tai parilla lukemisella. Siinä on säkeitä, jotka jäävät kohta mielessä soimaan, toisia, joiden sisäinen totuus vain vähitellen avautuu, taas toisia, jotka ehkä jättävät meidät kylmemmiksi, mutta jotka saavat merkitystä ja painavuutta siinä filosoofisessa kokonaisuudessa, johon ne kuuluvat. Joskus kohoavat hänen tilapäärunonsakin, esim. tervehdys Ibsenille ja ennen kaikkea "Tervehdys Suomelle v. 1900" nousuun, joka tuo mieleen Tegnérin kauniin paatoksen. Ajattelemme etenkin jälkimäistä runoa. Suomalainen ei voi liikutuksetta lukea sellaista runoilijatervehdystä kuin esim.:
Ett tack för fackelflamman, de höjt från sin vrå på jorden, för allt vi ägde samman av Hellas och Rom i Norden!
(Kiitos soihdun tulesta, jonka he ovat korottaneet kolkastaan maailmassa, kaikesta, mitä omistimme yhteistä Hellaasta ja Roomasta Pohjolassa.)
Joskus vievät Heidenstamin säkeet ajatuksen Karlfeltiin ("Apostlarnas resa"), mutta kun taalalais-runoilijan sanamaalaukset usein jäävät pelkiksi koristeellisiksi kuvasarjoiksi, tapaa Heidenstamin runo sisäisemmän, psykoloogisemman totuuden. Kylmimmäksi jättävät kokoelman varsinaisesti lyyrillisistä runoista sellaiset kappaleet, joissa tekijä liikuttelee skandinaavisesta jumalaistarustosta lainattuja aiheita sekä sellainen kuvitelma kuin "Första natten i kyrkogården", joka hedelmättömässä pessimismissään viiltää kokoelman miehekästä, filosoofisesti alistunutta, kosmillisia näköaloja tapailevaa runoutta vastaan.
* * * * *
Heidenstamin "Nya Dikter" palauttaa — eikä suinkaan ainoastaan siteeraamissamme tervehdyssanoissa Suomelle — todella mieleen paljon siitä, mitä meillä suomalaisilla on ollut ruotsalaisten kanssa yhteisosaa kulttuurissa, "yhteistä Hellaasta ja Roomasta Pohjolassa". Se johtaa m.m. mieleen mitä olemme aikojen kuluessa saaneet Ruotsin kirjallisuudesta — mitä olemme sille omissa runoilijoissamme lahjoittaneet, sehän on tuttua. Ruotsin kirjallisuus ei ole voinut antaa meille sitä turvallista, kypsää, sisällisellä auktoriteetillaan valloittavaa filosofiaa ja runoutta, jota olemme saaneet ammentaa Saksan klassikoilta ja osaksi myöskin Englannin, ei myöskään sitä kehittynyttä muotoihannetta ja älyllistä valppautta, jota Ranskan kirjallisuus on tarjonnut, mutta kuitenkin tunnemme, että maailman kirjallisuus ja me itse olisimme köyhempiä ilman Ruotsin osuutta.