En dallring i en fjärran rymd, ett minne av gården, som sken fram bland höga träd. Vad hette jag? Vem var jag? Varför grät jag? Förgätit har jag allt, och som en stormsång allt brusar bort bland världarna, som rulla.
Tässä ihmeellisessä runossa, jonka voisi ajatella syntyneen vuosituhansia sitten jonkun brahmalaisen panteistin aivoissa — jollei ehkä "kartano, joka loisti esiin korkeiden puiden lomasta", toisi mieleen ruotsalaista aatelislinnaa — on kaikki sanottu mahdollisimman säästeliäästi, aivan kuin ilman ulkonaisia keinoja, "ilman sanoja", kuten Verlaine kuvitteli eräistä lauluistaan, ja kuitenkin — tai oikeammin juuri sentähden — nostaa tämä pieni runo meidät sellaisten huimaavien näköalojen eteen, jollaisista olemme ehkä tottuneet pääsemään osallisiksi vain suurten filosoofien ja "mystikkojen" seurassa. Joskus tuovat Heidenstamin panteistiset mielialat todella huulille sen intialaisen runoilijanimen, jonka sattuma, varmaan monien joukosta, tällä hetkellä on kantanut meidänkin maanosaamme: Tagoren. Silloin ajattelee sellaisia runoja kuin "I lönnens skymning", "Vårens tid", "Ensam på sjön", "Sommarljuset". Myöskin se runoilija, joka Ruotsin kirjallisuudessa on omistanut ennen muita itämaisen filosofian ja mytologian inspiroiman mielikuvituksen, Stagnelius, kuuluu Heidenstamin heimolaisiin hänen nykyisellä asteellaan. Seuraava kuulas, laulava runo on rytminsä ja mielikuva-maailmansa puolesta niin eksyttävän stagneliuslainen, että se varmaan tuntijallekin voisi käydä jostakin Stagneliuksen myöhään löydetystä, jälkeenjääneestä runoelmasta:
Paradisets timma.
När människorna sova i sommarnattens sken och tusen röster lova sin fröjd från gren till gren, då purpras lingonriset av stilla skyars gull; då hägrar paradiset än över jordens mull.
Du äng, låt kalkar glimma kring älvans lätta häl! Du paradisets timma din dagg gjut i vår själ! Än jublar fågelsången kring gryningsljusa sund så klar som första gången i tidens första stund.
Jos tässä laulussa on jotain, jota ei tapaa "Saaronin liljojen" runoilijalla, on se sellainen realistinen sana kuin "lingonriset". Tuskin muuta.
Kaikki byronismi ja heineläisyys, joiden vaikutusta tuntuu Heidenstamin edellisissä kokoelmissa, on näistä runoista kaukana. Niissä vallitsee melkein dantelainen vakavuus. Ainoastaan asia saa loistaa, ei koskaan älyllinen aforismi tai pelkkä runomuoto. Niin m.m. loppusoinnuttomassa kuvitelmassa "Oidipus kuolemanportilla", missä runoilija Theban onnettoman kuninkaan hahmoon pukeutuneena antaa meidän aavistaa nykyistä elämänfilosofiaansa:
Vad ont är och vad gott är ingen gåta, ty också brottets son i straffets kedja i hjärtat skilnad vet på guld och slagg. Nej, gåtan lyder: när din väg står byggd, vad lockar dig att hellre söka branten? Jag föll. I grubbel blev jag dömd att vandra. Här vid den port, som bjuder frid, se mina sönderstungna, blinda ögon, hur gåtor brista liksom tunna skal, och ur det inre dunklet, som förskräckte, det strömmar upp gudomligt ljus. Kom, du som frågar, jag har svar! Kom, du bedrövade ty jag har tröst! Vart strå, jag rör med handen blir mig kärt, vart ting, som nyss låg stumt, får ord och talar, var mänsklig röst ett djup, som förr var dolt.
(Mikä on pahaa ja mikä hyvää, ei ole arvoitus, sillä myöskin rikoksen lapsi tietää rangaistuksen kahleita kantaessaan eron kullan ja kuonan välillä. Ei, arvoitus on: kun tie on valmiina edessäsi, mikä houkuttelee sinut mieluummin etsimään jyrkännettä? Minä lankesin. Tuomiokseni tuli vaeltaa synkissä mietteissä. Tämän portin luona, joka tarjoaa levon, näkevät puhkaistut sokeat silmäni, kuinka arvoitukset särkyvät kuin ohuet kuoret, ja sisäisestä hämärästä, joka ennen pelotti, virtaa nyt jumalaista valoa. Tule sinä joka kysyt, minä osaan vastata! Tule sinä, joka kannat murhetta, minulla on sinulle lohdutus. Jokainen oljenkorsi, jota kosketan kädelläni, käy minulle rakkaaksi, jokainen esine, joka äsken vielä lepäsi edessäni mykkänä, löytää sanat ja puhuu, jokainen ihmisääni saa syvyyden, joka ennen oli minulta salassa.)
Heidenstamin Oidipus on saanut sen sydämen näön ("hjärtats syn"), josta runoilija puhuu eräässä aikaisemmista tuotteistaan, ja vasta tämä myötätunto ja rakkaus tekee hänet kypsäksi "hallitsemaan ja tuomitsemaan". Kuinka germaaninen onkaan Heidenstamin positiivinen suhde kaikkeen olevaiseen! Sen valossa luki Goethe luonnon ja ihmissydämen kirjaa ja saman hohteen tunnemme esim. Gottfried Kellerin aurinkoisessa kertomataiteessa. Strindbergin nyrkki-filosofia on Heidenstamin täydellinen vastakohta ja tuntuu melkein siltä kuin joskus voisi havaita Heidenstamin vastustajan ja kilpaveljen välillisen vaikutuksen siinä tavassa, millä Heidenstam eräissä runoissa ("Den druckna titanen", "Molnvandring", "Lördagsmarch") pukee sanoiksi ylimyksellisesti lempeän uskonsa elämään. "Heikot ne, jotka herjaavat, voimakkaat ne, jotka ylistävät" — tämä ajatus toistuu useissa "Nya Dikter"-kokoelman runoista.