Tällaisissa pikku piirteissä tunnemme koko Hamsunin. Kuoleva kauppamies laskee hyväkseen sen, ettei hän ollut kironnut joutsenia! Se olisikin varmaan Hamsunista ollut kuolemansynti: kirota luontoa, Pania ja hänen lintujaan.
Siinä niukassa romaanisadossa, joka vuoden vaihteessa tuli meille ulkomailta, kuuluu Hamsunin "Segelfoss By" kaikkein ensimäisiin.
WERNER von HEIDENSTAM:
Nya Dikter.
Eihän ole tavatonta, vaikka kylläkin harvinaista, että lyyrillinen produktiivisuus säilyy lähelle kuudetta vuosikymmentä ja pitemmällekin: Goethe, Hugo ja Carducci muun muassa ovat, kuten tunnettu, luoneet laulurunoutta patriarkaaliseen ikään saakka. Kuitenkin lienee sanottava, että heidän, samoinkuin useiden muidenkin vanhenevien lyyrikkojen tuotannossa mietiskelevä ja kaunopuheinen aines kukoistaa välittömän tunteen kustannuksella. Heidenstamin uusi runokokoelma "Nya Dikter", joka ilmestyy tekijänsä 56:na elämänvuonna, on eräissä lyyrillisissä kappaleissa saavuttanut sisäisyyden ja hartauden — sen minkä saksalaiset vaikeasti käännettävällä sanalla nimittävät Innerlichkeit —, joka voittaa hänen entiset ennätyksensä tässä suhteessa ja todistaa osaltaan, ettei lyyrillisen välittömyyden tarvitse olla sidottu nuoruusvuosiin.
Heidenstamin lyriikka muodostaa epäilemättä, yhdessä Alienus-sikermän kanssa, sen osan hänen tuotantoaan, johon hänen maineensa ensi sijassa perustuu. Jotkut hänen proosateoksistaan, ennen kaikkea "Karolinit", ovat saavuttaneet suuremman kansansuosion, mutta esikoiskokoelma "Vallfart och vandringsår" sekä varsinkin "Dikter" ovat hankkineet hänelle hänen arvoasemansa Ruotsin parnassolla. Heidenstam toi esikoisteoksessaan Ruotsin runouteen — keskelle Strindbergin ja realismin vuosikymmentä — vanhat tarumaat, Levantin, Kreikan, Niilin suistamon, Kuolleen Meren rannat, toi Mogulin kuningassormuksen, Isiksen papittaret, indialaiset jumaluudet, Attikan lempivät ja filosofoivat sikopaimenet, toi kokonaisen oudon maailman, jonka hän unessa ja todellisuudessa oli tavannut nuoruutensa vaellusvuosina ja joka oli lainannut hänen aatteilleen taiteellisia symbooleja. Nuori ruotsalainen aatelismies ja oppositsionimies oli pukenut taas ylleen romantiikan runoilijaviitan sellaisena kuin sen oli nähty liehuvan Byronin hartioilla enemmän kuin yhtä miespolvea aikaisemmin, ja moni oli varmaan lukevinaan näistä kauneuden näyillä täytetyistä nuoruudenrunoista saman ajatuksen, jonka Stagnelius aikoinaan lausui runokokoelmansa, yhteydessä: Länge nog har poesien till ovärdiga föremål nedsänkt sin himmelska låga j.n.e. — kyllin kauan on runous arvottomiin aiheihin alentanut taivaisen tulensa. Runollisen luomisvoimansa huipulle kohosi Heidenstam toisessa kokoelmassaan "Dikter", jossa sellaiset runot kuin kipeän irooninen "Barndomsvännerna", helleeniläisyyttä säteilevä "Den nioåriga freden", torsoksi jäänyt, vaikka suuresti hahmoteltu "Malatestas morgonsång" ynnä jotkut muut, kuuluvat omassa puolittain kaunopuheisessa, puolittain mietiskelevässä ja kuitenkin samalla lyyrillisessä lajissaan ruotsalaisen laulurunouden parhaimpiin. Se mikä antaa useille Heidenstamin runoille niiden suuren arvon, on niissä esiinpuhkeava elämäntunteen täyteläisyys, niiden yksilöllisesti elävöitetty aatteellisuus sekä niiden usein suurpiirteinen orkestraalinen rakenne. Hänen runollisessa filosofiassaan tapaamme stoalaista ylpeyttä ja epikurolaista elämäniloa ja ennen kaikkea germaanis-ruotsalaista miehuuden-ihannetta, jota viimemainittua vastaan voisi kenties huomauttaa, että se hänen runoudessaan joskus tuntuu liian ohjelmalliselta.
Heidenstamin "Nya Dikter" ei juuri ala erikoisen lupaavasti. Runoilija on liittänyt kokoelmansa alkuun pienen isänmaallisen sikermän, "Ett folk", joka lentolehtisenä on jo ennen julkaistu ja jota sen käytännöllisten tarkoitusperien puolesta voisi ehkä verrata Erkon "Suomalaiseen huoneentauluun". Heidenstamin merkitsevä, iskevä sanonta tulee kyllä siinäkin oikeuksiinsa, mutta ei sovi ihmetellä, jollei lukija runoilijan kotimaan ulkopuolella tapaa itsessään kovinkaan kiitollista kaikupohjaa hänen paatokselleen tässä sikermässä. Suomalainen vetoaa puolustuksekseen, kuten entinen mies, joka ei voinut innostua saarnasta vieraassa kirkossa, siihen, ettei hän "kuulu tähän seurakuntaan". Kun Heidenstam esim. alottaa erään runonsa sanoilla "Sverige, Sverige, Sverige, fosterland" voi muukalaisesta tuntua, että "Sverige" korotettuna toiseen potenssiin vaikuttaa vielä ylevältä, mutta että kolmas potenssi jo sisältää sen pienen, mutta vaarallisen vivahduksen, joka vie subliimin sivu. Kun runoilija puhkeaa hurraahuutoihin ruotsalaisten valtiopäivä-"ukkojen" kunniaksi, tuntee vieras niinikään sangen minimaalista tarvetta yhtyä innostukseen, mutta sensijaan aivan selvää pettymystä, koska todella oli odottanut hiukan toisenlaista sielunravintoa.
Mutta tämä suurruotsalainen sikermä muodostaa vain alkusoiton. Kun olemme kääntäneet parikymmentä sivua, tapaamme sentraalisempaa lyriikkaa. Voimmepa kohta tehdä sen huomion, että Heidenstamin sanonta on tullut entistä välittömämmäksi, tapaillen kreikkalaisen epigrammin kaltaista lyyrillistä suppeutta. Tässä, muodollisessa, suhteessa tuovat useat Heidenstamin uusista runoista mieleen "Ensamhetens tankar"-sikermän esikoiskokoelmasta. Mutta ne seitsemänkolmatta vuotta, jotka ovat näiden kokoelmien välillä, eivät ole kulkeneet jälkeä jättämättä. Mielialan eroavaisuudesta näissä kokoelmissa saamme aavistuksen, jos ajattelemme matkamiestä hänen retkensä alkutaipalella ja hänen lähetessään päämääräänsä. Heidenstamin uudessa kokoelmassa ovat varjot pitenneet, kuin iltaa kohti, ja kuoleman ja katoavaisuuden ajatus on tullut likemmäksi. Se on levittänyt hiljaisuutta ja surumieltä runoilijan säkeihin, mutta myöskin tyyntä valoa. On jotain tyypillisen germaanista, vakavan mietiskelevää, miehekkäästi lempeää Heidenstamin uusien runojen rembrandtilaisessa valohämyssä. On kuin runoilijan väriasteikko olisi pienentynyt, mutta sensijaan valojen ja varjojen leikki käynyt herkemmäksi. Joskus vaikuttavat runot yksinkertaisine viivasointuineen radeerauksilta, tuoden mieleen Rembrandtin laatuaan ainoat saavutukset tämän vaikean ja mahdollisimman vähän aineellisen taiteen alalla.
Heidenstamin runous ei koskaan ole ollut aivan helppotajuista ja ehkä tuntuu monesta hänen uusi kokoelmansakin paikoin vaikeaselkoiselta. Eihän ole kysymys tässä, enemmän kuin lyriikassa yleensäkään, "sanojen merkityksen" ymmärtämisestä, vaan koko sen herkistyneen tunnelaadun vastaanottamisesta, joka on antanut runoelmille niiden vireen ja elämän. Kenties vaikeuttaa lukijan suhtautumista kokoelman sentraali-lyyrillisiin kappaleihin jotenkin jyrkkä ylimeno niiden ja isänmaallisohjelmallisen "Ett folk"-sikermän välillä. Mutta sille, joka voi eläytyä Heidenstamin uuteen mielikuva-maailmaan, hänen yksinpuheluihinsa kuoleman kasvojen edessä, hänen samalla kertaa ylpeään ja nöyrään tilintekoonsa itsensä ja maailman kanssa, koko hänen kehittyneeseen inhimillisyyteensä, aukenee hänen uusissa runoissaan suuri sisäinen rikkaus. Voisi kysyä, onko "Saaronin liljojen" jälkeen ilmestynyt ruotsinkielellä toista runoteosta, jonka sivuilta heiastuisi sellainen kosmillisen runouden hohde kuin Heidenstamin "Nya Dikter"-kokoelman.
Kappaleessa "Alkanut vaellus" sanoo runoilija, että hän tahtoo irroittaa kenkänsä ja heittää syrjään sauvansa "ja kulkea hiljaa, antamatta pölyn tahrata sitä maailmaa, missä kaikki on puhdasta ja valkeaa kuin lumi". Tästä pyhiinvaeltajan tunnelmasta — pyhiinvaeltajan, joka tuntee lähenevänsä matkansa määrää — ovat kokoelman kauneimmat runot vuotaneet. Niinkuin "Malatestan aamulaulussa" kuvittelee hän runossa "Tuhannen vuoden jälkeen" huimaavan kaukaista aikaa tulevaisuudessa, aikaa, jolloin häntä ei enää ole ja jolloin hänen maailmankaikkeuteen palanneessa sielussaan "minän" tietoisuus on hämärtynyt kaukaiseksi, epämääräiseksi muistoksi: