Hamsunhan ei ole enää nuori — hän on jo ehtinyt puoliväliin kuudetta vuosikymmentä — mutta hänessä on jotain, joka varmaan aina tulee runsaimmin löytämään vastakaikua nuorissa. Se joka, niinkuin Hamsun, on vaistojen runoilija, ennen kaikkea rakkauden, tulee aina ensi sijassa etsimään yleisönsä nuorten keskuudesta. Hamsunin vaistorunous on alituisessa kapinassa yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia vastaan, kuuluen siihen luonnon ikuiseen oppositsioniin kulttuuria vastaan, joka ei koskaan laske alas aseitaan. Mutta hänen runoudessaan on jotain muutakin, joka antaa sille sen tuoreen, nuorekkaan värin, ja se on sen kevyt iva, sen lyyrillinen ironia, joka kuin kultapöly joskus kimaltaa sen ihmiskuvauksen yllä.
Kuinka vuolaana tulvehtiikaan Hamsunin luonnon- ja vaistorunous sellaisissa romaaneissa kuin "Pan" ja "Victoria"! Ne sisältävät samaa välitöntä, tulvilleen patoutunutta rakkauslyriikkaa kuin Goethen nuoruudenrunot ja Heinen "Laulujen kirja". Näitä varhaisemman kehityskautensa teoksia saaneekin Hamsun kiittää useimmista oppilaistaan (joita ei meilläkään ole puuttunut). Mutta toiselta puolen, kuinka leikkivän kevyt, ehkä samalla hiukan hauras, onkaan se ironia, jolla Hamsun kuvaa esim. "Ny Jord"-romaanissaan vuosisadanlopun nuorten kirjailijain ja taiteilijain päiväperhos-elämää Kristianian kaduilla ja kahviloissa! Harvalla on ollut niinkuin hänellä kykyä tavata lyyrillinen tunnelma lennosta ja vangita se paperille muutamalla sanalla. Mutta niin onkin hänen elämänfilosofiansa omiaan antamaan kaikelle, millä on hetken tunnelma-arvoa, täyden oikeutensa: me olemme kuin leikkikaluja kohtalon (sokeiden tunteiden ja vaistojen) käsissä ja meidän asiaksemme jää vain puristaa hetkestä kaikki mitä se voi antaa. Hamsunin henkilöt, tai ainakin ne niistä, joihin hän on tuhlannut enimmän runoudestaan, ovatkin usein kuin unissa-kävijöitä, elämän käytännöstä vieraantuneita, tahdottomia tunnelma-ihmisiä, heidän elämänsä muodostuu sarjaksi vaikutelmia, kirjavaksi filmiksi, joka liukuu heidän ohitseen, mutta jossa heillä itsellään ei ole mitään osaa.
Jos nuoret, meillä viime aikoina ruotsalaisella taholla usein mainitut "dagdrivare"-kirjailijat kerran valitsevat itselleen suojeluspyhän, niin on hänen nimensä varmaan oleva Pyhä Knut. Mutta on vaarallista tuomita opetuslasten mukaan mestaria. Epäilemättä on Hamsun alkuperäinen runoilija, voittamaton omassa laadussaan. Suuremmassa määrässä kuin kukaan nykyisistä pohjoismaisista runoilijoista on hän perinyt "suuren Panin" intohimoisen huilun, täynnä voimakasta luonnontunnetta, metsien kammoa ja tyydyttämätöntä kaipuuta ja ikävää. On kuvaavaa, että Hamsun juuri Venäjällä, dionyysisen vaistorunouden maassa, Dostojevskin ja Tolstoin kotimaassa on tavannut ehkä hartaimman ja laajimman lukijakuntansa. Venäjällä ilmestyvät Hamsunin teokset suurina koottuina painoksina ja yksin hänen verraten toisarvoiset näytelmänsäkin ovat siellä saaneet osakseen innostuneen tulkinnan.
Sen joka ei tunne Hamsunin kaikkia viimeaikaisia teoksia on mahdotonta päättää, mikä asema "Segelfoss By"-romaanilla on hänen tuotannossaan kokonaisuutena. Kuitenkin jättää tämä laaja kaksiosainen romaani sen vaikutelman nuoruuden teoksiin verrattuna, ettei hänen mielikuvituksensa voima ole heikontunut, joskin ehkä suuntautunut osittain toisille aloille.
Segelfoss By on pieni pohjoisnorjalainen ihmisyhteiskunta, lähinnä kai verrattava siihen mitä me sanoisimme kauppalaksi. Se on samoinkuin Gottfried Kellerin Seldwyla mielikuvituksen kaupunki, joka asukkaineen päivineen edustaa pienoiskuvaa koko maasta ja kansasta. Hamsun liikuttelee uudessa romaanissaan varsin monipäistä ihmiskuvausta. Kun on lukenut hänen kirjansa, kannesta kanteen, tuntuu kuin olisi tehnyt tuttavuutta erikseen jokaisen yksilön kanssa tässä pienessä yhteiskunnassa, alkaen hotellipalvelijasta asianajajaan, pappiin ja mahtavaan tehtailijaan saakka.
Romaanin alkupuolella, ennenkuin eri henkilöiden piirteet ovat erottautuneet toisistaan, vaikuttaa tämä ihmispaljous raskaalta. Mutta vähitellen, sivu sivulta, perehtyy lukija tähän ihmisvilinään, tutustuu paikalliseen ympäristöön ja löytää yhä enemmän mielenkiintoa niissä tyypeissä, joita hän romaanissa tapaa. Vaikka paikallisväri on joskus hyvinkin norjalainen, on henkilökuvaus kuitenkin siksi psykoloogista, että sen pätevyys ulottuu kauas yli Norjan rajojen. Suomalainen pikkukaupunki elää monessa suhteessa yhtäläistä elämää kuin Segelfoss.
Hamsunin pienen yhteiskunnan henkisenä ja ennen kaikkea taloudellisena keskipisteenä on tehtailija Holmengraa, vanha herra, jolla on takanaan vaiherikas nuoruus vieraissa maissa. Hän on ollut naimisissa meksikolaisen naisen kanssa ja tästä avioliitosta on hänellä tytär Mariane, jolla on intiaani verta suonissaan. Jos isä on paikkakunnan "kuningas", kuten häntä hänen suuren vaikutusvaltansa vuoksi kutsutaan, niin on tytär se keskus, jota miesten tunteet, lähempää ja kauempaa, kiertävät. Hän on oikea hamsunilainen nainen, yksi niitä pieniä sfinksejä, joiden arvoitus niin vastustamattomalla tavalla kiihoittaa miesten tunteita ja ajatuksia. Hän on oikullinen, hetkellinen, epäloogillinen (oikeammin irratsionaalinen), niitä naisia, joissa totuus ja valhe, luonnollisuus ja teeskentely, sekaantuvat erottamattomasti toisiinsa. Yksi niitä, jotka tavoittelevat Marianen kättä, on paikkakunnalla ajoittain asuva säveltäjä Willatz Holmsen — yksi romaanin päähenkilöitä —, ylimysmielinen, epäkäytännöllinen taiteilijaluonne. Hänen läheisimpänä kilpailijanaan esiintyy hänen ystävänsä Anton Goldevin, häikäilemätön, ranskalaiseen tapaan suorapuheinen mies, jonka käytännöllinen kylmäverisyys ja selkeäjärkisyys ei ole vaikuttamatta Marianeen. Näiden miesten välillä puhkeava mustasukkaisuus saa, kuten niin usein Hamsunilla, kiivaita, raivokkaita muotoja. Niiden joukossa, joiden tunteet kauempaa, kunnioittavan välimatkan päästä kiertävät Marianea, on "Theodor paa Bua", nuori kauppamies, oikea Mercuriuksen palvelija, joka käytännöllisyydessään, pienessä oveluudessaan ja huonosti salatussa kunnianhimossaan samalla edustaa nousukasta, häntä, jolle tulevaisuus kuuluu.
Kuinka paljon Hamsun lieneekin tuhlannut näihin henkilöihin mielenkiintoaan ja harrastustaan, on kuitenkin tässä romaanissa hänen runoutensa polttopisteessä telegraafivirkamies Baardsen. Tämä mies, jolla on paljon ja helposti huomattavia "vikoja" — hän on innokas Bacchuksen palvelija, hän verottaa omiin tarkoituksiinsa hänelle uskottuja varoja — on kaikesta huolimatta ikäänkuin hienompaa ainesta kuin muut romaanin henkilöt. Hän on Hamsunin hiljaisia filosoofeja, elämäntaiteilijoita, jotka kaikessa ulkonaisessa vaatimattomuudessaankin ovat suolana ympäristössään. Kuinka mestarillisesti kuvaakaan Hamsun tämän filosofoivan vanhanpojan rakastumista vierailevan teatteriseurueen kaunottareen! Se hieno ironia, joka väikkyy Baardsenin ja näyttelijättären kohtauksen yllä, on luonut kirjan kaikkein parhaimpia sivuja. Aivan erinomaisella tavalla saa Hamsun näkyviin pikkuvirkailijansa filosoofisen piittaamattomuuden tästä maailmasta, kun hän antaa Baardsenin kerätä kirkkomaan haudoilta ne kauniit ruusut, jotka hän eron hetkenä ojentaa näyttelijättärelleen.
Mutta "Segelfoss By" ei ole ainoastaan psykolooginen vaan myöskin yhteiskunnallinen romaani. Se koskettaa paikoin varsin läheltä sellaisia kysymyksiä kuin työnantajan ja työntekijän. Hamsun ei kuitenkaan tarkastele niitä niin paljon sosialipolitikon kuin ihmistuntijan silmällä. Se kuva, minkä hän antaa uudenaikaisesta työmiehestä, "toverista", joka ei vastaantullessa tervehdi isäntäänsä, joka etsii kaikkia mahdollisia tilaisuuksia laiskotteluun, ja joka sanomalehtensä kautta tuntee edustavansa "yleistä mielipidettä", ei suinkaan ole lohdullinen. Myöskin kansannaisten siveellisestä tilasta antaa Hamsunin romaani jotenkin huonon todistuksen. Yleensä näyttää "Segelfoss By" tarjoavan tukea sille käsitykselle, että se aines, joka saa vallan periä, ei suinkaan Hamsunin mielestä ole kypsä tehtäväänsä yhteiskunnan johtavana kansanluokkana. Päinvastoin tuntuvat Hamsunin harrastukset ja myötätunto olevan monessakin suhteessa sen aineellisen ja siveellisen kulttuurin puolella, jota tämä sosialismin elähyttämä aines työntää tieltään.
On mahdotonta lyhyen selonteon puitteissa antaa käsitystä siitä ihmiskuvauksen runsaudesta, jota tässä romaanissa liikutellaan. Yksi parhaiten kuvattuja tyyppejä on, edellisten lisäksi, kovapintainen "Per paa Bua", vanha halvauksen saanut kauppamies, joka on tuomittu liikkumattomana makaamaan vuoteessaan, mutta yrittäen sieltäkin vielä sauvallaan hallitsemaan liikettään, joka on luisunut pojan käsiin. Kun pappi tulee valmistamaan Periä kuolemaan, alkaa tämä synnintunnustuksen sijasta luetella ansioitaan tässä maailmassa. Etenkin huomauttaa hän papille siitä, ettei hän ollut koskaan kironnut joutsenia, vaikka nämä "olivat niin vietävästi kirkuneet ja häirinneet häntä"!