Aivan erikoisen ryhmän pilakuvia muodostavat Dreyfus-juttuun liittyvät aiheet. Niissä esitetään Zola yleensä isänmaan vihollisena (hänet kuvataan mielellään saksalainen kypärä päässä), armeijan ja kirkon häpäisijänä. Vanhoillis-katolilaiset ulkopuolella Ranskankin ottavat osaa Zolan maineen mustaamiseen, m.m. Wienissä ilmestyvä "Kikeriki"-lehti, joka julkaisee muka luonnoksen Zola-patsaaksi, esittäen kivikorokkeelle asetetun sian, jonka eteen on kasattu juutalaisten miljoonia. Muiden maanmiestensä uhrien joukkoon tuo myöskin Judas Iskariot kolmekymmentä hopeapenninkiä. Toisensuuntaisiakin, varsinkin ulkomailla ilmestyneitä karikatyyrejä on Grand-Carteret'n kirjassa Zolan suhteesta Dreyfus-juttuun, pilakuvia, jotka esittäen Dreyfusin puolustajan esim. Davidina taistelemassa Goljathia (armeijaa) vastaan, juhlivat Zolassa totuuden pelotonta ritaria.
Yllämainittujen ryhmien lisäksi tapaamme Grand-Carteret'n kirjassa joukon kuvia, jotka ovat aivan puolueettomia luonteeltaan. Sellaisena lienee pidettävä esim. erästä kuvasarjaa, joka esittää, kuinka Zolan päivä jakaantuu eri haastattelijain kesken. Niiden kysymysten joukossa, joiden selvittelyyn pyydetään Zolan avustusta, huomaamme m.m. kysymyksen Suomen valtiopäivien eripuraisuudesta! (Kuva on v:lta 1893).
Grand-Carteret'n keräämien pilakuvien taiteellinen ja psykolooginen arvo on hyvin erilainen. Oikea karikatyyri pyrkii luonnollisesti tekemään käsittelynsä esinettä naurettavaksi ja naurulla taas, jos saamme uskoa Zolan maanmiestä Bergsonia, on aina rankaiseva tarkoitus. Karikatyyri sisältää siis tavallaan aina arvostelman ja meidän on siis lupa kysyä, osaako se kritiikissään oikeaan tai ainakin, onko sen arvostelun suunta oikea. Mitä Zola-karikatyyreihin tulee, voimme ehkä hyväksyä niiden tarkoituksen, kun ne taistelevat hänen naturalisminsa teoreettista yksipuolisuutta vastaan ja hänen liikaa kiintymystään vastaan epäkauniihin aiheihin, mutta sensijaan tunnemme Zolalle tapahtuneen vääryyden, kun häntä on koetettu yleisön silmissä esittää rivouden ja epäsiveellisyyden puolustajana. Kun karikatyyrintekijät nauravat Zolan rintamakäännökselle Akatemiaan nähden, voimme ilman omantunnon vaivoja yhtyä heidän iloonsa, mutta kun he koettavat Dreyfus-jutun yhteydessä heittää isänmaanpetturin varjon Zolan maineen yli, tunnemme heidän salaviittaustensa huutavan vääryyden ja alhaisuuden.
Aika on antanut Zolalle jo täydellisen hyvityksen. Dreyfus tuotiin takaisin Pirunsaarelta ja taistelee nyt Ranskan armeijassa, "Ansan" tekijän kirjailijamaine on jollei kasvanut niin ainakin vakiintunut ja Zolan tomun on Ranskan kansa säilyttänyt Pantheoniinsa, missä myöskin Voltaire'in, Calas'in puolustajan tomu säilytetään.
Niin ovat Zolan ivaajat ja häväisijät saaneet tehdä sen katkeran kokemuksen, jota Kierkegaard kuvaa sanoilla: Naar jeg vil spytte, spytter jeg mig selv i Ansigtet — kun koetan sylkeä, syljen vain itseäni kasvoihin.
KNUT HAMSUN:
Segelfoss By.
Knut Hamsunin uuden romaanin kannesta luen, että "Segelfoss By" on hänen kuudeskolmatta kirjansa. Tasan yhtä monta vuotta on kulunut hänen esikoisteoksensa ilmestymisestä. Siitä lähtien kuin Hamsun keksi olevansa kirjailija — tai oikeammin siitä lähtien kuin yleisö ja arvostelu sen keksi — on hän siis korjannut keskimäärin yhden sadon vuotta kohden. Jos joskus on sattunut vuosi väliin, on sato seuraavana ollut kaksinkertainen.
Niin on siis itse Hamsunkin, luonnonrunoilija, ulkoilma-ihminen, oppositsionimies alistunut siihen yhteiskunnan tapaan, joka saa aikaan sellaisia ihmeitä, että runoteokset ilmestyvät säännöllisten väliaikojen kuluttua, aivan kuin sanoma- ja aikakauslehdet!
Hamsunin lukijakunta on luonnollisesti tervehtinyt ilolla näitä runottaren määräaikaisia vieraissakäyntejä. Nuoriherra X. on jo alkusyksystä voinut joltisellakin varmuudella luvata nuorelle ystävättärelleen: — Minulla on sinulle jo tiedossa kirja jouluksi, kaunis kirja, paljon rakkautta.