Kirjoja ja kirjailijoita I

by Veikko Antero Koskenniemi

Zola en images.

Sattumalta joutui äskettäin käsiini eräs ranskalainen kuvateos, joka, vaikkakin ilmestynyt jo jokunen aika sitten, ei ole menettänyt mitään viehätyksestään. Tämä yhtä opettavainen kuin hauska kuvakirja on nimeltään " Zola en images " (Zola kuvissa). Teos sisältää lähes kolmesataa muotokuvaa ja karikatyyria Emile Zolasta, josta on syyllä sanottu, että hän hetken ajan oli Europan omanatuntona, toistaaksemme hänestä tämän ehkä liiankin tutun mainesanan. Teoksen on julkaissut John Grand-Carteret, varustaen kuvat lyhyellä selittävällä tekstillä.

Tämä kuvateos sisältää runsaasti mieltäkiinnittäviä "inhimillisiä todistuskappaleita", antaen useinkin eloisamman vaikutelman suuren kirjailijan persoonasta ja hänen vaiheistaan sekä ennen kaikkea yleisön suhtautumisesta häneen kuin seikkaperäisinkin elämäkerrallinen kuvaus. Seuratkaamme muutamia niistä piirteistä, jotka tuntuvat astuvan etualalle tässä teoksessa. Niissä kuvastuu kappale Ranskan kulttuuri- ja kirjallisuushistoriaa 19:n vuosisadan viime vuosikymmeniltä.

Suurimman osan kirjan ainehistosta muodostavat karikatyyrit, pilakuvat. Ne osottavat ennen kaikkea, kuinka leppymättömän huomion esineenä Zola on elänyt sekä yksityisenä ihmisenä että julkisuuden henkilönä, kuinka ihailtuna ja varsinkin kuinka vihattuna, paneteltuna, häväistynä. Zola-karikatyyreistä voi sanoa, että ne, joskaan eivät aina säkenöi ja loista, ainakin sähisevät. Niiden alkulähteenä on useinkin viha, suuren joukon hämärä, vaistomainen raivo rauhanhäiritsijää, persoonallisuutta vastaan. Kaikki ne intohimot, joita hän aikoinaan herätti, ensin rohkeilla naturalistisilla romaaneillaan, sitten juutalaisen Dreyfusin pelottomalla puolustuksella, puhuvat näissä karikatyyreissä kylläkin selvää kieltään. Muutamat pilakuvista ovat sattuvan humoristisia — toiset ovat piirustuksina erinomaisia —, mutta enemmistö on ilkeämielisine salaviittauksineen käsitettävä kostoksi, tosin suuresti katsoen vaarattomaksi, mutta joka tapauksessa haavoittamisen tarkoituksessa tehdyksi, kostoksi, jossa vihan sokeus on yhtynyt luontaiseen kyvyttömyyteen ymmärtää vastustajan tarkoituksia.

Ennen kuin tulemme karikatyyreihin, tarjoaa "Zola en images" meille eräitä valoja muotokuvia kirjailijasta hänen eri kausiltaan. Useimmille lienevät Zolan leveät, täyteläiset kasvot, jotka ennen kaikkea näyttävät ilmaisevan sitkeää voimaa, pääpiirteissään tutut. Kuitenkin osottavat kuvat eri ikäkausilta ja melkeinpä samoiltakin vuosilta suurta eroavaisuutta. Meillä on ensinnäkin Zolan ystävän Manet'n muotokuva kirjailijasta hänen 28:lta ikävuodeltaan, taideteos, joka antaa meille eräänlaisen lyyrillisen Zolan, nuorukaisen, jonka unelmat ja suunnitelmat eivät vielä ole kypsyneet teoksi. Tässä kuvassa, joka vastoin tavallisuutta esittää meille Zolan piirteet profiilissa, on jo silmiinpistävänä korkea, kaartuva otsa — Bourget sanoi siitä myöhemmin, että se "muistutti tornia" —, voimakas nenä sekä varsinkin tavallista suurempi ja kehittyneempi korva, joka kuin kuulotorvi tuntuu keräävän itseensä kaikkia elämän ääniä. Kahdeksan vuotta myöhemmin otetusta valokuvasta tapaamme jo toisen tyypin: kaikki uneksiva ja etsivä on siinä muuttunut määrätietoiseksi pyrkimykseksi, kasvot ja vartalo ovat vankistuneet, silmien ilme on tuima, melkein kova ja suun ympärillä on luja, päättäväinen piirre. Zolalla ei vielä ole silmälaseja, jotka myöhemmin niin erottamattomasti yhtyvät hänen kuvaansa, otsa on, kuten usein valokuvissa, sileä ja vain sen korkeus antaa taaskin aavistaa, että sen takana piilee harvinainen ajatusvoima. Kokonaisuutena esittää tämä kuva meille, ehkä täydellisemmin kuin mikään muu varhaisempi tai myöhempi, miehen, jota luullakseni naiset sanoisivat kauniiksi. (Samaa arvosanaa he tuskin antaisivat enää Zolasta hänen sivuutettuaan 50:n vuotensa.) Ajan mukana, ehkä osaksi tukan harvenemisen takia, tuntuu otsa käyvän yhä vallitsevammaksi, häiriten jonkun verran kasvojen suhteita. Se ei ole enää sileä, ajatustyö kyntää siihen uurteita pitkin ja poikin, silmien väliin syntyy ryppyjä, parta kasvaa suun ympärillä tuuheammaksi, voimatta kuitenkaan kokonaan peittää lujaa, päättävää ilmettä kasvojen alaosassa. Nenä on leveänlainen, päästä hiukan halki (seikka, joka näkyy useissa kuvissa eikä ole omiaan kaunistamaan kasvoja), kaula on lyhyt ja jäntevä, korvat suuret, silmien katse enimmäkseen sisäänpäin kääntynyt, miettivä. Ehk'eivät Zolan kasvot enää 50:n vaiheilla vastanneet naisten kauneudenihannetta — joka tapauksessa antavat ne elävän vaikutelman miehestä, jolla on tehtävää maailmassa ja joka on täysin tietoinen tästä tehtävästään, miehestä, jonka kokonaan täyttää hänen työnsä. Hänen rinnallaan tuntuvat sellaiset tyypit kuin Daudet ja Goncourt'it hennoilta (kenties samalla sielukkaammilta). Lähinnä muistuttavat Zolan kasvot levollisessa voimassaan Victor Hugota ja Balzac'ia. Myöskin kädet ovat Zolalla olleet sangen puhuvat — siitä on olemassa monien aikalaisten todistuksia. Useat taiteilijatkin ovat kuvissaan antaneet niiden tulla näkyviin, mutta he ovat kukin käsitelleet niitä eri tavoilla, niin että on vaikea löytää kahta kuvaa, jossa ne olisivat nähdyt aivan samanlaisina. "Ajattelijan otsa ja työmiehen kädet" — se on Armand Silvestren lyhyt arvostelma Zolan ulkonäöstä.

Siirtyessämme pilakuviin on meidän muistettava, voidaksemme täysin ymmärtää niiden merkitystä historiallisina todistuskappaleina, kuinka kumouksellista laatua Zolan toiminta oli sekä kirjallisuudessa että yhteiskunnassa ja kuinka pieni itse asiassa se ryhmä oli, joka seisoi hänen ympärillään. Kun Zola kirjailijana ulkomailla jo oli saavuttanut aseman, josta ei kukaan hänen maanmiehistään voinut hänen kanssaan kilpailla, kun koko Europpa jo oli vakuutettu hänen ajamansa asian oikeudesta Dreyfus-jutussa, piti vielä suuri osa, ehkä suurin osa Ranskan kansaa häntä julkeana kirjallisena keinottelijana ja juutalaisten ostamana kätyrinä. Millä tavalla häntä arvosteltiin hänen eläessään, siitä saamme jonkun käsityksen, kun palautamme mieleemme, mitä esim. sellainen mies kuin Léon Daudet, Zolan virkaveli, kirjoitti hänestä vielä viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Näin kuuluu m.m. kaikessa koristelemattomassa kaunopuheisuudessaan Léon Daudet'n arvostelu "Ansan" tekijän ja Dreyfusin puolustajan persoonallisuudesta ja elämäntyöstä: "Hän on alhainen ja matala kuin paholainen, todella ikävystyttävä paholainen, joka ei milloinkaan saa sanotuksi sanottavaansa vähemmällä kuin kuudella sadalla kirjansivulla. Hän on saastuttanut limallaan kaikkea mitä me kunnioitamme ja pidämme arvossa, rakkautta, perhettä, lippua ja ristiä. Hän on myrkyttänyt koko aikakautensa." Pahempaahan ei miehestä voi kernaasti sanoa. Mutta jos silmäilemme vähän mitalin toiselle puolen, ymmärrämme, että tämänluontoinen lausunto, jossa mainesanat eivät olisi häpeäksi Antikristukselle, välillisesti osottaa, miten tavattoman syvälliseksi myöskin vastustajat arvioivat hänen vaikutuksensa.

Harmittomimmat Zola-karikatyyreistä ovat ne, jotka esittävät hänen romaaniensa henkilöitä. Pilapiirtäjä on kuvittamalla yhden tai useampia kohtauksia Zolan kirjoista koettanut esittää niiden rumuutta ja — mikä vielä tavallisempaa — niiden rivoutta. Kun katselee näitä helppotajuisia piirustustuotteita, voi ymmärtää, että ne suuren yleisön keskuudessa, joka luonnollisesti varsin vähäisessä määrässä tunsi kirjailijaa hänen omista teoksistaan, levittivät sitä käsitystä, että Zola oli epäsiveellisyyden apostoli, jonka mielikuvitus askarteli yksinomaan kaikella, mikä oli rumaa ja alhaista. Useissa karikatyyreissä on kirjailija itse asetettu näyttämölle henkilöidensä keskuuteen. Kun Zolan runohenkeä on tahdottu esittää mahdollisimman yksinkertaisella vertauskuvalla, on kirjailija pantu ratsastamaan siivillä varustetun sian, "naturalismin pegasuksen", seljässä. Tämä aihe toistuu tavantakaa pilapiirtäjien kuvissa, joten saamme olettaa yleisön pitäneen sitä sattuvana. Runsaimman ainehiston ovat Zolan romaaneista antaneet sanomalehtien piirtäjille "Ansa" ja "Nana". Ne käsitettiin naturalismin sodanjulistuksiksi ja pilapiirtäjät ottivat mielihyvällä vastaan tämän taisteluhaasteen.

Kaikki karikatyyrit eivät luonnollisesti ole syntyneet pahasta tahdosta. Useat osottavat harrasta yksityiskohtaista syventymistä kirjailijan tuotteihin ja ovat kai käsitettävät joskus suorastaan suitsutukseksi naturalismin johtajan kunniaksi. Sellaiseksi lienee ymmärrettävä esim. sen bordeaux'laisen porsliinitehtailijan toimenpide, joka antoi kuvata pöytäkalustoon kokonaisia kohtauksia "Ansasta". Hyvin pian siirtyi "Ansa" niinikään enemmän tai vähemmän väärennetyssä muodossa teattereihin, varieteihin, sirkuksiin ja kahvilojen näyttämöille. Antoipa se aihetta kokonaisten sanomalehtienkin syntymiseen: "Kuvitettu Ansa", "Tasavaltalainen Ansa" j.n.e. Yksin seuratansseihinkin toi tämä romaani uusia aineksia. Toisin sanoen: kaikki mikä yhteiskunnassa kupli ja vaahtosi pinnalla, heijasteli vaikutuksia tästä romaanista. Todella itsessään hyvin kaksimielinen kunnia.

Niissä karikatyyreissä, jotka kuvaavat kirjailijaa itseään, on yksi kiitollisimpia aiheita: Zola etsimässä "inhimillisiä todistuskappaleita". On itsestään selvää, että ne paikat, joista kirjailijan annetaan hakea aineksia romaaneihinsa, ovat mahdollisimman hämäräperäisiä. Viattomimpia on tavallinen rikkaläjä. Muutamissa kuvissa esitetään hän likinäköisenä Diogeneksena kulkemassa lyhty kädessä pitkin katuviertä.

Usein käytetty aihe on niinikään: Zola kolkuttamassa Akatemian portteja. "Nanan" ja "Ansan" päivinä ei Zola luonnollisesti suurestikaan uneksinut tuolista "kuolemattomien" pöydässä — se joka koettaa uudistaa kirjallisuutta, ei pyri akatemioihin — mutta myöhemmin lienee hän kaikessa hiljaisuudessa muuttanut kantaansa ja kallistanut korvaansa kiusaukselle. Tässähän tarjoutui kieltämättä verraton aihe karikatyyrintekijöille: "Nanan" kirjoittaja pyrkimässä Akatemiaan. Se romaani, jolla Zolan katsottiin ennen muuta kosineen Akatemian suosiota, oli "Le rêve" (Unelma), joka eroaa sovinnaisen, hiukan hentomielisen aiheensa ja koko tekotapansa puolesta tekijänsä muista kirjoista. Tämä romaani asetetaan lukuisissa karikatyyreissä Zolan akateemisen unelman yhteyteen. Milloin kuvataan Zola trubaduurina harppu kädessä haaveilemassa Akatemian ikkunan alla, milloin esitetään hänet polvistuen Pont des Arts'illa (Akatemian edessä olevalla sillalla) palvelemassa sitä jumalaista valoa, joka säteilee Akatemian kupukatosta, milloin pannaan taivaan enkeli tuomaan hänelle unessa "kuolemattomien" tuolia. Eräässä piirustuksessa saamme nähdä naturalismin päämiehen puettuna munkinkaapuun ja matkasauva kädessä (viittaus "Lourdes"-romaaniin) ja kuvan alta luemme selittävänä tekstinä: "Kun piru tulee vanhaksi, niin hän muuttuu pyhiinvaeltajaksi."