Kuvaus Goethen yliopistovuosista suoritetaan varsin ripeästi. Kuitenkin saamme elävän vaikutelman siitä aivan tavattomasta lumousvoimasta, mikä nuorella Goethellä on ollut persoonalliseen ympäristöönsä. Kuvaavia ovat tässä suhteessa varsinkin viisaan ja kokeneen Wielandin suorasanaiset ja runomuotoiset suitsutukset tälle nuorelle Apollolle. Kas tässä muutamia irtireväistyjä säkeitä tilapäisenä suomennoksena eräästä Wielandin Goetheä juhlivasta runosta:
Hän silmänsä jumal-katsehin tais hurmata, surmata — kumpaakin — — — — — Kuin hengenkuningas keskellemme hän astui ja kysynehet emme: ken oli hän? Ens hetkestä sen me tunsimme kohta jokainen, sen tunsimme kaikin vaistoinemme, se virtasi kautta suoniemme; niin astunut Luojan maailmaan ei ihmislapsi milloinkaan j.n.e.
Goethe oli tällöin kahdenkymmenenseitsemän, Wieland neljänkymmenenkolmen vuotias eikä ollut kulunut pitkää aikaa siitä kuin ensinmainittu oli jälkimäisestä tehnyt veristä pilkkaa!
Kuinka suuri Goethen vaikutuskyky miehiin lieneekin ollut, oli hänen lumousvoimansa naisiin nähden kuitenkin, kuten tunnettu, vielä suurempi. Hänen valloituksensa naisten maailmassa vievät hyvän osan hänen kaikkienkin elämäkertojensa sivumäärästä ja aivan erikoisen huomattavalla sijalla ovat ne Brandesin teoksessa. Varsinkin viipyy Brandes kahdessa naisessa, jotka ovat näytelleet osaa Goethen elämässä: Charlotte von Steinissä ja Marianne von Willemerissä. Brandesin kuvaus rouva von Steinistä, hänen luonteestaan ja hänen suhteestaan runoilijaan kiinnittää huomiota sentähden, että se täydellisesti eroaa tavaksitulleesta käsityksestä. Brandesin antama kuva on nim. rouva von Steinille mitä epäedullisin. Veisi liian pitkälle mainita niitä todistuskappaleita, joiden perustalla Brandes katsoo voivansa näin muuttaa yleistä tuomiota. Ehk'ei lukija kuitenkaan saata olla panematta merkille, että Brandes osottaa melkein liian näkyvää harrastusta rouva von Steiniä vastaan. Hiukan huvittavaa on m.m. huomata, ettei tekijä esim. tahdo nähdä, kuinka loukkaava on se kohta Goethen kirjeessä rouva von Steinille, missä hän syyttää Charlottea liiallisesta kahvinjuonnista, mikä vain muka tekee hänet hermostuneeksi. Ja tämä Goethen kirje oli vastaus rouva von Steinin kirjeeseen, missä jälkimäinen moittii (syystä) ihailijaansa uskottomuudesta! Mutta jos Brandes on silminnähtävän epäkohtelias rouva von Steinille, on hän sensijaan erinomaisen ritarillinen esittäessään meille Marianne von Willemerin. Kun frankfurtilainen porvarinrouva Marianne tuli Goethen elämään, oli edellinen 33:n, jälkimäinen 66:n ikäinen. Tämä suhde on ehkä kaikista Goethen rakkauksista ollut enimmän hänen arvoisensa, henkinen vuorovaihto on siinä ollut rikkain, jopa niin huomattava, että Mariannesta, joka ennen oli kirjoittanut tilapäärunoja pientä piiriä varten, kehittyi Goethen auringossa todellinen runoilijatar (— suurin mitä Saksa ja Itävalta ovat synnyttäneet, sanoo Brandes). Että Mariannen runolahjat todella ovat olleet merkilliset, käy ilmi m.m. siitä, että hänen tuotteitaan on voitu pitää Goethen runoina. (Goethe on nim. ottanut niitä omiensa joukkoon itämaisiin runoelmiinsa, kuten myöhemmin on näytetty toteen.)
Yhtä valaisevia kuin Brandesin reunahuomautukset Goethen elämän romaaniin, ovat hänen käsityksensä ja väitteensä Goethen teoksista, alkaen Götzistä ja Wertheristä aina Faustin toiseen osaan saakka.
Brandes omistaa suuressa määrässä, mitä hän itse on ihaillut Heinessä, "juutalaisen vitsin" lahjan, ja tämä tekee hänen esityksensä aina hauskaksi, sukkelaksi. Hän kiinnittää huomiota pikkuseikkoihin — yksin kankeihin runojalkoihinkin —, joiden ohi toiset ovat kulkeneet, koska hän niissä näkee jotain kuvaavaa (toisinaan myös siksi, että hän niiden avulla saa tilaisuuden johonkin sukkelaan sanakäänteeseen). Mutta ensi sijassahan lukija kuitenkin etsii teoksesta kokonaiskuvaa runoilijasta, määritystä, selitystä sille monimutkaiselle, yhdistetylle, näennäisesti itseäänvastaansanovalle ja kuitenkin eheälle ja sopusuhtaiselle ilmiölle, joka sisältyy käsitteeseen Goethe. Kun lukija koettaa teoksesta etsiä sitä sanaa, joka avaisi hänelle Goethen maailman, joka antaisi hänelle jonkun selityskokeen, vaikka kuinkakin vaatimattoman, tapaa hän Brandesin kirjassa useimmin sanan "luonto". Goethe on Brandesille kaiken luonnollisuuden, itsestään kukkivan ja puhkeavan, kaiken vaivattoman ja tasapuolisesti kehittyneen sielunelämän perikuva, "hän on pienoiskuva maailmankaikkeuden luovasta, järjestävästä, säilyttävästä voimasta. — — Hän on luonto luonnossa, niinkuin me puhumme valtiosta valtiossa". Brandes käyttää usein Goethestä sanaa "vitkastelija" ("Noler") ja tällä tarkoittaa hän, että Goethe ei tahtonut koskaan kiiruhtaa luonnon edelle, oman kehityksensä edelle. Hänen kypsyytensä tuleentui varmasti ja aste asteelta kuin luonnonhedelmän. Kaikki kasvoi hänessä sisältäpäin. Sentähden on hänestä tullut yksi niitä ydinsoluja, joiden ympäri vuosikymmenien kulttuurikehitys on kasvanut.
* * * * *
Että säästö sellaisen ihmisen ja runoilijan kuin Goethen elämäkerran lukemisesta aina jää huomattavaksi, on luonnollista, mutta ehkä en aivan erehdy, jos edellytän, että moni lukija olisi Brandesin "Goethestä" odottanut ehkä vielä enemmän kuin mitä se todellisuudessa antaa. Niin loistavalla taituruudella kuin kaikki onkin merkitty paperille, niin älykkäitä ja iskeviä kuin lukemattomat yksityiset huomiot ovatkin, on teoksen ytimessä mielestäni kuitenkin jotain onttoa ja tyhjää. Tämän huomion tekee luullakseni varsinkin teosta toista kertaa lukiessa, kun kaikella sillä pinnallisella, mikä ensi hetkessä häikäisee, ei enää ole samaa vaikutusta. Niin taiturimaista kuin Brandesin proosa aina onkin, puuttuu siltä ehkä sittenkin syvemmässä mielessä luonteita ja elämää luova kuvauskyky. Niin pitkälle kuin hienostuneen älyn ja luontaisen arvostelevan maun aseilla voidaan päästä, on Brandes voittamaton, mutta missä hänen tulisi antaa yhtenäinen, synteettinen kuva henkilöstään, käy hän epävarmaksi. Ehkä tuntien itse tämän rajoituksensa, kuormittaa hän esitystään vähäpätöisillä, joskin usein hauskoilla kaskuilla. Tämä antaa hänen proosalleen joskus selvästi naisellisen luonteen. Hän ei tahdo mitään unohtaa, joka hänen mielestään on valaisevaa, eikä hänen mietelmä- ja kasku-mosaiikeistaan kuitenkaan synny yhtenäistä, synteettistä kuvaa.
Mutta onhan väärin moittia Brandesia siitä, ettei hänellä ole Goethen tai Kellerin tai Balzac'in elämää ja luonteita luovaa kykyä. Hän on joka tapauksessa tällä hetkellä pohjoismaiden, ehkä koko Europan nerokkain runouden tulkitsija ja hänen kirjansa Goethestä, joskaan se ei ole hänen parhaansa, on kaikin puolin hänen asemansa ja suuren maineensa arvoinen.