Bourget'n uusi kirja verraten mielivaltaisine ulkonaisine juonineen on punottu ajan polttavimmista, kipeimmistä ajatuksista. Vanheneva akateemikko on sodan näennäistä järjettömyyttä ja hävitystä vastaan pannut hartaan katolilaisen uskonsa ja suuren, koetellun dialektisen kykynsä. "Le sens de la mort" on se voittosaalis, jonka hän on vienyt taistelussaan ajan suuren probleemin kanssa.

Ei voi olla tässäkään romaanissa ihailematta Bourget'n kaunopuheisuuden sytyttävää paatosta, vaikka hänen psykologisesti mieltäkiinnittävimmät teoksensa ovatkin ajassa vuosikymmenien takana. Sellaista hienoa ihmiskuvauksen taidetta kuin esim. hänen nuoruudenromaaneissaan "Cruelle énigme" ja "Le disciple" ei ole Bourget'lta enää lupaa odottaa. Jotain kaavamaista ja kuollutta on hänen uuden kirjansa henkilöissä, ennenkaikkia Marsalissa, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi romaanissa on jätetty objektiivinen kirjanpito tapahtumain kulusta. Myöskin Ortègue on kuvattu liian yksiviivaisesti. Elävin on ehkä Catherine, varsinkin siitä lähtien kun hänen kuoleman-päätöksensä alkaa horjua. Hänen kirjeensä miehelleen on liikuttava inhimillinen todistuskappale. Se osottaa mielestäni ennen kaikkea muuta tässä kirjassa, että Bourget vieläkin löytää tien elävään, itseään vastaansanovaan, oikulliseen ihmismieleen. Jaappanilaisesti yksinkertainen ja vaikuttava on niinikään Le Gallic'in kuvaus syksyisenä aamuna pajunettihyökkäyksessä kaatuneesta toveristaan. Sellaisilta sivuilta — ja niitä on tässä kirjassa monta — henkii lukijaa vastaan kaikki se itsensä unohtava, loistava ja häikäisevä, jonka ranskalaiset sisällyttävät sanaan "gloire", kunnia.

"Le sens de la mort"-teoksella on luonnollisesti myöskin kasvattava, isänmaallinen tarkoituksensa. Niinkuin Bourget'n mielestä se totuus on oikea, joka voi auttaa meitä kärsimään ja kuolemaan, niin on myöskin se kirja hänen mielestään täyttänyt parhaiten tarkoituksensa, joka pyrkii tähän yhteiseen päämäärään. Niinpä onkin romaanintekijä tässä kirjassa saanut astua usein taka-alalle, antaakseen tilaa isänmaanystävälle ja kirjallis-filosoofiselle patriarkalle.

GEORG BRANDES:

Wolfgang Goethe.

Seitsemänkymmenen kolmen vuotiaana — siinä iässä missä Goethe kirjoitti Wilhelm Meisterin Vaellusvuodet ja Faustin toisen osan — on pohjoismaiden suurin kirjallisuuskriitikko julkaissut teoksensa uuden ajan suurimmasta runoilijasta. Eihän ole ihme, että Georg Brandes on kirjoittanut kirjan Goethestä — pikemminkin on omiaan herättämään ihmetystä, ettei tämä kiusaus jo varhemmin ole käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Hän, jolle ei mikään 19:n vuosisadan henkisessä elämässä ole ollut vierasta, hän, joka on maistellut runouden viiniä Saksan ja Ranskan romantikkojen ja Englannin vapauslyyrikkojen, suurten ja pienten, pöydässä, imenyt kuin mettinen hunajaa vuosisadan upeimmista kukista — hän on vasta elämänsä kahdeksannella vuosikymmenellä ehtinyt sinne, missä Goethe seisoo, kahden vuosisadan rajalla, kuuluen yhtä paljon 18:een kuin 19:een vuosisataan ja viitaten vielä yli nykyhetken kauas tulevaisuuteen.

Olisi luonnollisesti aivan väärin uskoa, ettei Brandesin mielikuvitus olisi askarrellut kaiken aikaa myöskin Goethessä. Itse asiassa on Goethe jo "Hovedstrømninger"-teoksessa melkein kauttaaltaan, mutta varsinkin niissä luvuissa, jotka käsittelevät Saksaa, suuri taustahenkilö. Hän on kaikkialla läsnäoleva, vaikkei aina näkyvä. Hän on koetuskivi, jonka avulla määritellään toisten arvoa ja kestävyyttä. (Jokainen, joka on lukenut Brandesin kirjallisuushistoriallisia kuvauksia, muistaa, kuinka merkitsevänä hän pitää kulloinkin käsittelemänsä runoilijan suhdetta Goetheen.) Itsessään jotenkin huomaamattomat henkilöt, kuten esim. Rahel ja Bettina, ovat saaneet Brandesin kuvauksessa loistoa ja merkitystä sen johdosta, että he ovat olleet Goethen ensimäisiä ymmärtäjiä, ja toiselta puolen ovat monet huomattavat ja Brandesille muutoin varsin läheiset kirjailijat, niinkuin esim. Ludwig Börne, kieltäessään Goethen neron, saaneet lahjomattomasti tässä suhteessa häpeänsä kirjaanviedyksi. Kun Brandes siis nyt vasta on valinnut Goethen kuvauksensa aiheeksi, tapahtuu se varmaan siksi, että hän on tahtonut antaa tehtävänsä kypsyä ja mitata vasta koko elämänsä kokemuksilla Goethen suuruutta. Seitsenkymmenvuotias arvostelee runoutta ja elämää toisella tavalla kuin kolmi- ja nelikymmenvuotias. Brandes on itse elänyt kaikki ne ikäasteet, joiden ohi Goethen kehitys on kulkenut, ja tullut jo lähelle sitä kautta, jolloin Goethe alkoi pitää elämäntyötään päättyneenä. Tämähän on epäilemättä ollut Brandesille etu ja on se omiaan lisäämään mielenkiintoa hänen kirjaansa.

Useimmissa ei-saksalaisissa maissa lienee Goethe-kirjallisuuden tavaton paljous alkanut vaikuttaa vieroittavasti, ja pienellä epäluulolla on moni varmaan kysynyt Brandesinkin teoksen ilmestyttyä, mitä uutta on enää sanottavaa miehestä, jonka runous ja elämä on jo vuosikymmeniä ollut yhtämittaisen mikroskoopillisen tutkimuksen esineenä. Ahkerat professorit ja dosentit ovat pitäneet kirjaa yksin Goethen pesulaskuista ja hammassärkykohtauksista ja Weimar-matkailijalle ei Goethen kodilla enempää kuin hänen Gartenhausillaankaan tunnu enää olevan mitään salaisuuksia. Mutta niin paljon kuin yksityistutkimuksia, muistelmia ja kaskuja Goethestä onkin julkaistu, ei hänestä ole olemassa sellaista yhtenäistä, synteettistä elämäkertaa, joka olisi kaikkialla saavuttanut jakamatonta hyväksymistä. Meillä on luullakseni yleisimmin tunnettu Bielschowskyn Goethe-teos, mutta mitä ansioita sillä lieneekin, käsittelee se aihettaan kuitenkin ehkä liian yksipuolisesti saksalaiselta kannalta. Kenties vielä vähemmän nautittavia ovat eräiden ranskalaisten Goethe-tulkinnat. Brandes on eräässä nuoruudenteoksessaan lausunut, että juutalaisilla, jotka ovat europpalaisten rotujen keskinäiseen kilpailuun nähden puolueettomassa arkhimeedisessa pisteessä, on suuremmat edellytykset kuin muilla ymmärtää ja arvostella europpalaisia hengenilmiöitä. Vaikka Brandes myöhemmin on Kootuissa Teoksissa pyyhkinyt pois tämän kohdan, tulee ajatelleeksi, että hänen rohkea väitteensä, josta ei luonnollisesti saa tehdä mitään uskonkappaletta, ei tunnu epätodenmukaiselta. Ainakin on Brandes itse osottanut toiminnallaan kirjallisuuden tulkkina, kuinka johtavan aseman juutalainen arvostelija voi saavuttaa. Skandinaviassa ei kukaan toinen ole kyennyt kilpailemaan vaikutuksessa hänen kanssaan eikä olisi ihme, jos hänen uusi kirjansakin Pohjoismaissa syrjäyttäisi varhaisemmat Goethe-elämäkerrat.

Kirjansa ensi sivulla mainitsee Brandes, ettei hän ole kirjoittanut tätä teosta Goethen vaan itsensä tähden, "kootakseen vaikutelmansa miehestä, joka koko elämänajan on ollut hänen ajatuksissaan". On näin ollen luonnollista, että Brandes pyrkii ensi sijassa antamaan oman käsityksensä, oman kuvansa Goethestä, että hän vain ohimennen viipyy sellaisissa kohdissa, joihin nähden ei mitään erimielisyyttä ole olemassa, ja että hän toiselta puolen panee, kokonaisuuden kustannuksellakin, suurempaa huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka sallivat hänen esittää jonkun uuden näkökohdan, jonkun uuden mielipiteen. Tämä persoonallinen aines, joka joskus saa melkein poleemisen luonteen, tekee, että Brandesin kirja ehkä kaipaa muutamissa kohdin täydennyksekseen toisia Goethe-elämäkertoja. Brandesin mielenkiinto on esim. siinä määrin kohdistunut Goethen rakkauksiin, etenkin myöhempiin, että runoilijan muu yksityinen elämä — m.m. hänen tavallinen päiväjärjestyksenä kodissaan Weimarissa —, josta Bielschowsky antaa jotenkin seikkaperäisen kuvan, jää niiden rinnalla varjoon. Goethen kaikkein viimeisistä vuosista ja hänen kuolemastaan emme myöskään saa tietää juuri mitään. Samalla tapaa mielivaltaisesti on Brandesin harrastus jakaantunut niinikään Goethen elämäntyön osalle. Kun Goethen väriteoria saa erinomaisen huolellisen ja yksityiskohtaisen selvittelyn, sivuutetaan Faustin ensi osa sensijaan jotenkin keveästi. Goethen yksinäisen, maailmankirjallisuudessa saavuttamattoman nuoruudenlyriikan arvosta ja merkityksestä ei siitäkään ole annettu yhtä elävää kuvaa kuin eräistä hänen myöhemmistä runoelmistaan. Näin on teos tullut jossain määrin suhdattomaksi samalla kun tämä persoonallinen valinta on tavallaan lisännyt teoksen viehätystä — sillä milloin Brandes ottaa itselleen pitemmän puheenvuoron, on hänellä jotain erikoista sydämellään. Ja tämän erikoisen sanoo hän omalla erikoisella tavallaan.

Huvittavia ja opettavia ovat kohta teoksen alussa Brandesin vihjaukset siitä, missä järjestyksessä Goetheä olisi luettava, vaikka tässäkin, omituista kyllä, nuoruudenlyriikka on jäänyt liian vaatimattomalle tilalle. Hauska on myöskin se tapa, millä tekijä kuvailee, pitäen "viinilinjaa" jonkinlaisena henkisenä vedenjakajana, Pohjois- ja Etelä-Saksan erikoisuutta. Viinirajan eteläpuolella on elämänilo synnynnäinen, viinirajan pohjoispuolella on se muualta tuotu. (Tämä viiniraja-juttu ei kuitenkaan taida olla Brandesin keksintöä, vaan ovat siitä muutkin Goethen syntymäkaupungin, Frankfurtin yhteydessä huomauttaneet.) Muutamilla pikaisilla vedoilla kuvataan frankfurtilainen koti sekä Goethen isä ja äiti. Jälkimäisen olento esiintyy Brandesilla, kuten yleensä Goethen elämän kertojilla, erinomaisen miellyttävänä, avoimena ja sydämellisenä. Kun Brandes Ranskassa kuulemansa huhun perustalla asettaa eräässä viivanalaisessa kysymyksen, olisiko Goethen äidillä ollut suhde talossa majailevaan ranskalaiseen kreivi Thoranc'iin, tuntuu myönteinen vastaus hänen oman kuvauksensa perustalla sangen vähän todenmukaiselta. Mitään todistuskappaleita ei Brandesilla tässä suhteessa olekaan — ainoastaan jotenkin epämääräinen (ja tarkoituksellinen?) ranskalainen " on dit ".