PAUL BOURGET:
Le sens de la mort.
Paul Bourget'n uusi teos, joka muutamia päiviä on ollut saatavana meidänkin kirjakaupoissamme, on syntynyt inter arma, aseiden keskellä, sanan joka merkityksessä. Se on kirjoitettu tämän vuoden kesäkuukausien aikana ja sen taustalla aavistamme savuavat kylät ja tulen pattereista ja juoksuhaudoista. Se ei ole kuitenkaan sotaromaani siinä mielessä, että se kuvaisi itse taisteluja, sotilasten vaivoja ja vaaroja, kaikkea sitä, mikä tapahtuu rintamalla, jossa sodan valtimo on kiivain. Bourget'n kirjan tapahtumat ovat sijoitetut parisilaiseen sairaalaan, ja se kappale ihmiselämää, jota siinä kuvataan, on koetettu korottaa yleisinhimilliseen tasoon. "Le sens de la mort" ("Kuoleman tarkoitus" lienee vastaavin, vaikka ei aivan tarkka suomennos kirjan otsakkeesta) on tavallaan filosoofinen romaani. Hetkellä, jolloin kuolema niittää kansan kukoistavinta elinvoimaa, on Ranskan tunnetuin romaani-psykoloogi ottanut kuoleman probleemin kirjansa aiheeksi. Joka tuntee Bourget'n viimeaikaista tuotantoa, saattoi olla vakuutettu siitä, että hän lähestyisi tätäkin aihettaan uskovana katolilaisena. Mutta Bourget on myöskin filosoofi eikä hän näytä kadottaneen uskoaan kokemuksen ja järjen todistusvoimaan.
Aivan toisin kuin Maeterlinck, joka parisen vuotta sitten niinikään kirjoitti teoksen kuolemasta, on Bourget asettanut probleeminsa elävien ihmisten keskuuteen. Hän esittää meille pienen, rajoitetun tapahtumasarjan, yksityisen tragedian sodan suuressa murhenäytelmässä. Ja myöntää täytyy, että hän usein osaa asiansa ytimeen, siihen hermoon, joka tällä hetkellä värisee paljaana kaikkialla, missä sota on tehnyt kuoleman jokapäiväiseksi, odotetuksi ja peljätyksi vieraaksi.
Probleemin asettelu on seuraava. Kuuluisa, varakas, oppilastensa jumaloima kirurgi Ortègue, jonkun verran yli viidenkymmenenvuotias, sairastaa parantumatonta tautia, pitkälle kehittynyttä syöpää, josta hän kuitenkin vain yksin on tietoinen. Hänen parikymmentä vuotta nuorempi vaimonsa, jota hän rakastaa koko sydämestään, on hänen apunaan ja työtoverinaan sairaalassa, minne sodan ensi uhreja jo tuodaan. (Kertomus alkaa viime vuoden elokuulta.) Ortègue tietää, että hänen päivänsä ovat luetut — hän päättelee, ettei hänellä ole kolmea kuukautta elinaikaa —, mutta morfiinin avulla koettaa hän hillitä tuskiaan ja täyttää velvollisuutensa kirurgina. Lopulta pettävät kuitenkin hänen voimansa ja eräässä vaikeassa selkäydinleikkauksessa täytyy hänen jättää operatsioni kesken. Hänen asistenttinsa, tohtori Marsal suorittaa leikkauksen loppuun ja onnistuu poistamaan selkäydintä painavan kuulan. Kädessään sotilaan ruumiista kaivettu luoti lähtee Marsal etsimään opettajaansa Ortègue'ia ja joutuu tällöin tahtomattaan hirvittävän vuoropuhelun todistajaksi. Hän kuulee, kuinka Ortègue tautikohtauksen järkyttämänä uskoo vaimolleen toivottoman tilansa ja kertoo, kuinka hän usein on ollut kiusauksessa temmata vaimonsa mukanaan "siihen pimeään, kylmään ja äärettömään", johon hän itse tunsi liukuvansa. Kun Ortègue, joka epäilee, ettei vaimonsa häntä enää rakasta, pyytää tältä todistuksia rakkaudesta, vannottaa kirurgin puoliso Ortègue'ia ottamaan hänet mukaansa kuolemassa. Ortègue ja hänen vaimonsa, joka on tiedemiehen tytär, ovat monistisen maailmankatsomuksen tunnustajia, he eivät usko sielun kuolemattomuuteen, vaan merkitsee kuolema heille kaiken loppua, "pitkää unta". Marsal, joka asianomaisten tietämättä näin pääsee perille Ortègue-puolisojen välisestä salaisuudesta, päättää tehdä kaikkensa heidän päätöksensä toimeenpanon estämiseksi. Mutta kuinka? Tähän jännittävään epätietoisuuteen päättyy tragedian ensi näytös.
Sattuu sitten, että Ortègue'in sairaalaan tuodaan rintamalta vaikeasti haavoittuneena nuori upseeri Le Gallic, Ortègue'in puolison Catherinen orpana ja lapsuuden ystävä. Le Gallic, joka salaa rakastaa Catherinea, koettaa taivuttaa tätä kristilliseen uskoonsa. Hän kertoo m.m. miten sotilaspappi toisteli juoksuhaudoissa Paavalin sanoja siitä, miten he olisivat onnettomimmat kaikista ihmisistä, jollei heillä olisi muuta toivoa kuin tämän elämän.
— Ei ole kysymys siitä, olemmeko onnettomia, vaan siitä, tunnemmeko totuuden, vastaa hänelle Catherine.
— Totuus ei saata olla aatteissa, joiden turvassa ei voi kärsiä eikä kuolla, sanoo puolestaan Le Gallic.
Ja toisessa yhteydessä puhuu Bourget'n katolilainen luutnantti: "Ainoastaan ylpeys voi kärsimyksessä saada naamion yhtä tyynen kuin ovat uskon kasvot. Mutta se on pelkkä naamari, jonka alla piilee epätoivo." Näin saa Marsal itselleen haavoittuneessa luutnantissa arvokkaan liittolaisen pyrkimyksessään estää Catherinea seuraamasta miestään kuolemaan. He koettavat hänelle lisäksi todistaa, että hänen velvollisuutensa on ottaa osaa Ranskan yhteisen kärsimyksen kantamiseen ja sen lieventämiseen voimiensa mukaan. Myöskin rakkaus — joka molemmin puolin on pidetty täysin salassa — Le Gallic'in ja hänen kauniin orpanansa välillä tekee osansa. Marsal huomaa ilokseen, miten Catherine vähitellen, tietämättään voitetaan takaisin elämälle. Mutta hän on antanut sanansa miehelleen ja se pidättää häntä vielä päätöksessä.
Tällä välin on Ortegue'in tauti kehittynyt kehittymistään, hänen sielunvoimansa alkavat sammua ja hänen ulkomuotonsa raunioituu. Lähestyvän lopun mukana leimahtaa hänessä raivoisa mustasukkaisuus Le Gallic'ia, potilastaan, kohtaan samalla kun hänen vaimonsa tuntee hänestä yhä enemmän loittonevansa. Lopulta käy Catherinelle auttamattomasti selväksi, ettei hän enää rakasta miestään, kuten ennen, ja tämän vakaumuksen mukana nousee hänessä palava elämänhalu ja kammo kuolemaa kohtaan. Hän lähettää Marsalin välityksellä miehelleen kirjeen, jossa hän tunnustaa luvanneensa liikaa. Hän ei tahdo kuolla. Hän tahtoo elää, jäädä elämään. Hän pyytää miestään vapauttamaan häntä sanastaan. "Jos sitä vielä vaadit, yhtyvät ruumiimme haudassa, mutta sielumme loittonevat toisistaan ennen kuolemaa. Koetus on liian hirvittävä. Se murtaa minut. Se taittaa rakkauteni. Salli minun elää." Kun Ortègue saa Catherinen kirjeen, on hänkin jo voittanut itsensä. Marsal näkee hänen lukevan sen kylmästi ja päättävästi. Ja kun Catherine Marsalin seurassa saapuu ensi kerran tämän jälkeen hänen huoneeseensa, on hän kuollut. Marsal huomaa lääkärinä, että hän on itse jouduttanut kuolemaansa, kuitenkin tavalla, joka on tarkoitettu viemään ajatukset itsemurhasta. Hänkin on tehnyt uhrinsa: hän on antanut kuolemalleen tarkoituksen, vapauttaessaan sillä vaimonsa elämään. Myöskin Le Gallic kuolee. Hän uhraa elämänsä isänmaan puolesta — siinä hänen kuolemansa tarkoitus. Ainoastaan uhri — se on Bourget'n romaanin perusajatus — antaa kuolemalle tarkoitusta, merkitystä, suuruutta. Se on se piste, jossa kaikki sodan tuhannet tragediat saavat sovituksensa. Tämä oppi kuoleman tarkoituksesta edellyttää uskoa ylimaalliseen elämään ja tämä usko, hyvin katolilaisesti väritettynä, puhuu Bourget'n romaanin joka sivulta. Bourget'n mukaan läikkyy ajan monistinen epäusko vain pinnalla, syvemmällä elää pyrkimys päästä elävään suhteeseen yliluonnollisen kanssa. Hän päättääkin romaaninsa sanoilla: "Kun tunnemme, että meiltä puuttuu Jumala, tapahtuu se koska hän on meitä aivan lähellä."