Rauhan erakko.
Juhani Aho on uudessa kirjassaan ensi kerran käsitellyt yleismaailmallista aihetta. Ei ole sattuma, että se tapahtuu sodan vuonna. Kuinka hajoittava sota luonteeltaan lieneekin ollut, mitä kuiluja se lieneekin aukaissut kansojen välille, on se tarjonnut yhteisen pisteen, missä kaikkien ajatukset ovat tavanneet toisensa: sodan verisen aseveljeyden, teossa ja tunteissa. Mikään luonnonilmiö, kuinka valtava hyvänsä, olisi tuskin voinut siinä määrin kuin nykyinen maailmansota keskittää itseensä ihmisten ajatuksia ja harrastuksia. On kuin eri tahoilla maapalloa kaikkien katseet olisivat olleet yht'aikaa kiintyneinä samaan tähteen, lakkaamatta, yötä ja päivää, viikkoja ja kuukausia: sodan punaiseen tähteen. Onhan kieltämättä ollut jotain suurta tässä ihmisajatusten yhdensuuntaisuudessa, jotain, jota ihmiskunta ei koskaan ennen ole kokenut. Toinen asia on, riittääkö tämä lohdutukseksi siellä, missä sota on iskenyt syvimmät haavansa kansojen ruumiiseen.
Sota on Juhani Ahonkin kirjan probleemi. Tai oikeammin mitalin toinen puoli: rauha, maailmanrauha. Niinkuin nuori kirjailija Konrad Lehtimäki on Aho nähnyt mielikuvituksessaan ensi sijassa sodan hävityksen, kulttuurivihollisuuden, kielteisyyden ja tätä kauhun taustaa vastaan on hän piirtänyt — ja lisätkäämme: hyvin vapaalla kädellä — kuvan rauhan valtiattaresta, "rauhan madonnasta" ja häntä palvelevasta ja häneen uskovasta "erakosta".
Ahon uudelta kirjalta puuttuu kokonaan ala-otsake ja vaikea olisikin keksiä sitä sanaa, joka täsmällisesti ilmaisisi kirjan laadun. Sivumääränsä puolesta voisi "Rauhan erakko" olla romaani, eräät kohdat oikeuttaisivat sitä ehkä nimittämään novelliksi, kertomukseksi, vieläpä matkakuvaukseksi, mutta yksikään näistä nimityksistä ei ilmaisisi meille kirjan todellista laatua. "Rauhan erakko" on eräänlainen vapaa kuvitelma, kaunokirjallisesti naamioitu yksinpuhelu, sisältäen todellisuutta ja haavetta, toisistaan erillään ja toisiinsa sekaantuneina. Vapaat mielikuvat ja mietelmät, jotka seuraavat kirjassa toisiaan, ovat kaikki imeneet ravintonsa sodanjulistuksista, taistelu-uutisista, maailmanpalon kajastuksista sanomalehtien palstoilla, ja niissä onkin epäilemättä jotain tuoreen painomusteen hetkellisyydestä, tämänpäiväisyydestä. Lukuunottamatta ehkä joitakin matkakertomuksia, ei Aho liene ennen kirjoittanut niin tilapäistä ja kaunokirjallisessa suhteessa mielivaltaisen oikullista teosta kuin "Rauhan erakko". Mutta tekisimme Ahon uudelle kirjalle varmaan vääryyttä, jos arvostelisimme sitä yksistään tai edes ensi sijassa taiteellisena saavutuksena.
Kirjailijalla, runoilijalla sellaisella kuin Juhani Aho, joka on antanut meille ihmiskuvauksen ja varsinkin luonnonkuvauksen alalla teoksia, jotka ovat rikastuttaneet meidän mielikuva-elämäämme ja tulkinneet meidän tunteitamme — hänellä on oikeus, jos kenelläkään, ottaa puheenvuoro myöskin omasta puolestaan, tilittää itselleen ja yleisölle mietelmiään maailman menosta, elämästä ja kuolemasta, sodasta ja rauhasta. Jollei hän käsitteellisen ajattelun alalla, filosoofina ja maailmanparantajana (käytän tätä sanaa ilman ironiaa) annakaan yhtä paljon kuin taiteilijana, niin älkäämme kuvitelko, että meillä olisi silti syytä napista: me jäämme hänelle joka tapauksessa ja aina velkaan.
Ahon kirjan erakko on alpeilla, nähtävästi Tyrolissa, yksinäisessä vuoristomajassa asustava metsänvartija, joka on, koettuaan aikansa maailmaa, pyrkinyt siitä pois. Hän on ollut innokas metsästäjä, kunnes hän eräällä jahtiretkellä, haavoittaessaan kuolettavasti nuorta kaurista, saa herätyksen ja tulee vakuutetuksi siitä, ettei ole oikeutta tappaa. (Hänen kokemuksensa ja kääntymyksensä muistuttavat tässä suhteessa Gustave Flaubert'in legendaa Julianus Kestitsijästä.) Kun madonna ilmoittaa erakolle, ettei ole lupa tappaa eläimiä, päättelee erakko, että jumalanäidin tarkoitus oli samalla sanoa, että vielä vähemmän saa tappaa toisia ihmisiä. Ikuisen rauhan, maailmanrauhan aate tulee erakolle koko elämän sisällöksi, jumalanpalvelukseksi, uskonnoksi. Sille pyhittää hän majansa läheisyyteen pystyttämänsä madonnankuvan, ja lukuisilla iskulauseilla — sellaisilla kuin: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran" —, joita hän naulaa vuoripolkujen varrelle, koettaa hän johdattaa alppimatkailijain ajatukset suureen aatteeseensa. Hän saakin joukon hetkellisiä opetuslapsia, hän on alppikylän nähtävyyksiä — "kaksi tähteä Baedekerissä!" -, hänen majalleen vaeltaa matkailijoita eri suunnilta ja eri maista ja niiden joukossa tulee myöskin Ahon kirjan "minä", tekijän alter ego, "ikämies, joka jo vuosikausia on käyttänyt loma-aikansa hiljaisiin vuorivaelluksiin". Voimme lisätä, että tämä "ikämies" tulee maasta, jota Europassa usein kutsutaan "Lapiksi", että hän on lyyrillinen kuin nuorukainen, suuri luonnon ihailija ja herkkä psykoloogi, jolla on helppo eläytyä toisen ajatus- ja tunnemaailmaan. Tämä kaukainen matkailija joutuu "rauhan erakon" asunnolle samaan aikaan kuin sanoma maailmansodasta saapuu alpeille. Hän kokee erakon kanssa hirvittävän pettymyksen rauhan-unelman rauetessa kuin saippuakupla ja sotaisten intohimojen syttyessä ihmisten, näennäisesti rauhallisimpienkin, sydämissä. Tämän suuren elämyksen ympärille keskittyy — osaksi erakon, osaksi kirjan "minän" mietelminä — teoksen filosofia. Sodan ja rauhan probleemia valaistaan eri puolilta, enimmin kuitenkin lyyrillisen mielialan näkökulmassa. Jo ovat erakko ja hänen pohjoismainen ystävänsä menettämäisillään kokonaan uskonsa "rauhan madonnaan", kun eräät sanomat, jotka kertovat veljellisestä joulunvietosta vihollisrintamien kesken, saapuvat. Tämä joulunviesti saa taas erakon ja hänen ystävänsä — hänen lyyrillisen varjonsa — uskomaan ihmisten veljeyteen ja maailmanrauhan mahdollisuuteen, kerran, tulevaisuudessa, nykyisen maailmansodan uhallakin. Tämän uudelleen elpyneen uskonsa merkiksi pystyttävät he "rauhan madonnan" kuvan, joka on ollut epäuskon aikana poissa paikoiltaan, taasen alppitien viereen, jotta matkailijat voisivat, niinkuin ennenkin, polvistua sen eteen.
Tähän kauniiseen vertauskuvalliseen toimitukseen päättyy kirja.
Samoin kuin "Rauhan erakon" aihe on punottu todellisuudesta ja haaveesta, tavoittelee sen muotokin osaksi romanttista legendaa, osaksi realistista matkakuvausta. Voi luullakseni olla eri mieliä siitä, onko tämä muoto joka suhteessa sulanut eheäksi, yhtenäiseksi tyyliksi, mutta kieltämättä on se tarjonnut tekijälle kiitollisen tilaisuuden esittää omia mietelmiään ja mielialojaan ajankohdan suuressa kysymyksessä.
Se tapa, millä tekijä todistelee maailmanrauhan mahdollisuuksia, puolesta ja vastaan, on etupäässä lyyrillinen. Tuskinpa se käännyttää ketään, joka ei ennestään ole uskovainen — mutta sehän ei lienekään kirjan tarkoitus. Teoksen "minä" "aattelehtii", "tahtoo vaikka vaan suotta aikojaan uskoa" j.n.e., toisin sanoen, hän ei tunnu tekevän mitään ankaria yrityksiä päästäkseen tanakammin probleemeihinsa käsiksi. Hänen luonnontunnelmansa ovat viehättäviä, joskus ihastuttavia panteistisessä suurpiirteisyydessään, mutta hänen filosofiansa ei ole yhtä hedelmällinen kuin hänen kykynsä kokea hetken mielialoja. Tuskinpa erehdymme, kun oletamme, että alppimajan erakko ja hänen ystävänsä ovat Jasnaja Poljanan profeetan hiljaisia opetuslapsia. Kirjassa ei turhaan lausuta ajatusta, että "karun kritiikin ja ivan aika on ohitse" ja että alkanut vuosisata on oleva m.m. "Tolstoin aatteiden". Monet käsitteet, sellaiset kuin "ihmisten veljeys", "ihmiskunnan onni", "maailmanrauha" j.n.e. jäävät epäilemättä kuitenkin lukijalle jonkun verran epämääräisiksi ja hämäriksi. Ehk'ei kirjassa oteta myöskään tarpeeksi huomioon, kuinka relatiivinen, suhteellinen, itse "maailmanrauhan" aatekin on. Ikäänkuin taistelu ja sota ihmisen kesken lakkaisi sillä, että he eivät käy terä- ja tuliasein toistensa kimppuun!
Mutta nämä lukijan pienet epäilykset ja kysymykset eivät sittenkään satu teoksen ytimeen. Kirjan voima on sen lyyrillisessä mielialassa, joka kuin aalto kantaa harjallaan ajatuksen kuplia. Mielellään antautuu lukija tämän aallon kuljetettavaksi, mieliala-aallon, joka kirjan proosarytmin mukana nousee ja laskee, vuoroin laantuu ja vuoroin kiihtyy. Ja tämän tunnelma- ja sana-musiikin soidessa korvissa, retkeilee lukija mielellään kirjailijan kanssa vuorimajalle, alppilumen keskelle uneksimaan — vaikkapa epäuskon oas sydämessä — maailmansodan vuonna maailmanrauhasta ja ihmisten veljeydestä.