— Nimi, jonka annat pojalleni, ei ennusta hänelle mitään hyvää.
— Kyllä, Eufranor. Nimittämällä hänet Narkissokseksi, näytät pahansuoville jumalille, että ehätät heidän kostonsa edelle. Kun joku jumala huomaa aikomuksensa paljastetuiksi, muuttaa hän suunnitelmaa. Hän ei pidä siitä, että päästään hänen tarkoitustensa perille. Miksi ikinä nimitätkin poikaasi, siksi hän ei tule. Oletko milloinkaan voinut tietää etukäteen kohtalosta, joka on tullut osaksesi? Eikö aina ole käynyt niin, että mitä oletkin ajatellut tapahtuvaksi, aina tapahtuu toisin. Mistä luulet sen johtuvan?
— Sitä en tiedä, Hermofantos.
— Sanonpa sen sinulle, Eufranor. Jumalat ovat meitä etevämmät kaikessa eivätkä koskaan suostu siihen, että me tietäisimme etukäteen heidän aikomuksistaan meihin nähden. Ole siis ovela ja ajattele tapahtuvaksi kaikki se paha, mitä enin pelkäät. Se ei ole tapahtuva, vaan sensijaan käy aivan toisin.
— Ja myöskin huonosti.
— Mutta ei koskaan niin huonosti kuin olisi käynyt, jos se paha olisi tapahtunut, jota ajattelit. Ha! ha! ha! Asia on siinä, että ihmisen täytyy kilpailla jumalien kanssa onnettomuuksien keksimisessä ja ehtiä heidän edelleen. Sillä on olemassa jotain jota ei kohtalo eivätkä jumalat meille salli: että me — eivätkä he — olisimme oikeassa.
— Tahdot siis olla jumalia ovelampi, Hermofantos. Näen, että olet paljon oppinut matkoillasi.
Michaëliksen romaanin parhaita sivuja on kuvaus Narkissoksen tulosta Olympiaan ja siitä hiljaisesta ihastuksesta, joka hänet valtaa hänen nähdessään kuuluisia veistoksia entisistä voittajista. Sensijaan tekee esitys itse kilpailuista kaavamaisemman vaikutuksen. Grillparzer on kuvatessaan "Sapphossa" Phaonin suun kautta olympialaisia kilpailuja saanut esitykseensä, jolle runomuotokin puolestaan lainaa siivet, enemmän väriä ja ennen kaikkea sitä kunnian loistoa, jonka me yhdistämme mielikuvaamme kreikkalaisista maineen otteluista. Ja harhaiskuna täytyy pitää sitä, että Michaëlis antaa Olympian päivinä Leonidaan, spartalaisen, johdatella Narkissosta Afroditen salaisuuksiin.
Kreikkalaisista yhteiskunnista esittää Michaëlis, varovaisesti kyllä, yksityiskohtaisemmin vain Spartaa, jonka läpikuultava, ankarasti keskitetty valtiomuoto tarjoaa kuvaajalle tavallaan helpoimman tehtävän. Narkissoksen oleskelu Spartassa muodostuu lukijalle terveelliseksi historian oppikirjan kertaukseksi, lisättynä luonnollisesti monilla valaisevilla piirteillä ja esimerkeillä. Sen sijaan ei Michaëlis anna juuri minkäänlaista kuvaa Ateenan paljon rikkaammasta ja yhdistetymmästä henkisestä ilmapiiristä. Tämän kautta on helleeninen puoli ehkä jäänyt hänen romaanissaan jonkun verran kärsimään.
Persialais-kuvauksissaan on Michaëlis historiallinen fresko-maalaaja suurta tyyliä. Xerxeen kuningaslinnan koko silkki- ja jalokiviloiston, hänen puutarhansa, hänen pukunsa, hänen sotajoukkonsa kuvaa Michaëlis suurella silmien ilolla. Maalauksena loistavin on mielestäni Xerxeen laivaston vilinä Hellespontossa, merimahti, jonka muodostavat egyptiläisten, foinikialaisten, sidonilaisten ja lukemattomien muiden vasallivaltioiden sota-haahdet — näky, jota Xerxes ihailee rantakallioon veistetyltä valtaistuimeltaan. Tällaisissa ulkopuolisissa kuvailuissa on Michaëliksen voima, sensijaan ei hän voi yhtä vakuuttavasti esittää sitä sisäistä ponninta, joka pani persialaisjoukot vyörymään Kreikkaa kohti. Niinpä jää Michaëliksen esityksessä "helleenin" ja "barbaarin" sielullinen eroavaisuus verraten hämäräksi, ja kun kreikkalaiset ja persialaiset tapaavat toisensa Thermopylain vuorisolassa ja barbaarien nuolet helähtävät helleenien kilpiin, ei lukijalla ole sitä tunnetta, että vastakkain seisoisi todella kaksi maailmankatsomusta, kaksi kulttuuria, kaksi rotua.