Tässä on Michaëliksen romaanin heikkous, sama heikkous, jota historialliset romaanit ja novellit niin usein potevat. Psykolooginen perustelu jää riittämättömäksi, ulkonaisten tapausten todellisuus tukahduttaa syvemmän, sielullisen todellisuuden. Henkilöihin tulee jotain automaattista. He saavat pukunsa, aseensa, sananpartensa, jumalaistarustansa historian käsikirjoista, mutta historian käsikirjat eivät voi puhaltaa elävää henkeä heidän sieraimiinsa. Luova taiteellinen mielikuvitus on mustasukkainen vieras, se viihtyy huonosti siellä, missä sen rinnalle asetetaan jo tunnustettuja suuruuksia: historian tosiasioita. Historialliselle romaanikirjailijalle on usein puku, ulkoasu, kaikki, mikä kuuluu jonkun määrätyn aikakauden tyyppiin lähtökohta ja hän etsii tälle ulkonaiselle varustukselleen sopivaa kannattajaa, sopivaa henkilöä. Todellinen runoilija-mielikuvitus luo sisältäpäin, sen lähtökohta on ihminen, vaistot, tunteet, ajatukset ja jokainen ulkonainen tapaus on sille mieltäkiinnittävä vain sikäli kuin se kuvastaa sisäisiä tapahtumia, sielullisia arvoja.
Sophus Michaëliksen harvinainen tyylillinen kyky antaa hänen kirjalleen huomattavan arvon, mutta psykoloogisena kuvauksena on se kova ja kalsea. Niinpä voi suomalainen lukija todeta, että hän saa elävämmän kulttuurikuvan samasta aikakaudesta sellaisen tieteellisen teoksen välityksellä kuin O. E. Tudeerin "Kreikan kansa persialaissotien aikana". On kuin itse historia olisi Michaëliksen esityksessä tullut pienemmäksi ja epäpsykoloogisemmaksi.
Vertasimme Michaëliksen esitystä mosaiikkityöhön. Voisimme käyttää siitä myöskin toista ja kenties sattuvampaa kuvaa: voisimme verrata tätä loisteliasta historiallista romaania pakotetusta metallista taottuun seinäkilpeen. Ja jollen väärin muista, kukoistaa tällainen herkullinen metallityö juuri Tanskassa. Se on kieltämättä hienoa taiteellista käsityötä.
A. R. NIEMI:
Tutkimuksia liettualaisten kansanlaulujen alalta. 1.
Kuinka monilla näkymättömillä langoilla onkaan jokainen kirjateos sidottu omaan aikaansa! On olemassa kirjoja, joilla ei ole yhtymäkohtia mihinkään muuhun kuin omaan ilmestymis-hetkeensä, sen harrastuksiin, mielitekoihin, tunteihin ja ajatuksiin, ja jotka menevät hautaan ja unohdukseen sen sukupolven mukana, joka on nähnyt niiden syntyvän. Ne ovat kirjallisuuden sudenkorentoja, päiväperhoja, joiden lyhyitä elämänhetkiä usein kultaa yleisön mielisuosion aurinko. On taas toisia kirjoja, jotka, vaikkakin aikansa lapsia, luovat siltoja menneisyyteen ja tulevaisuuteen, osottaen ihmisajatukselle tien niiden kuilujen yli, jotka erottavat toisistaan aikakausia, sukupolvia ja vuosisatoja. Ne ovat mestariteoksia, jotka omasta ajastaan, kaiken satunnaisen, pintapuolisen hetken kuohunnan alta keksivät ikuisesti inhimillisen valtasuonet. Ainoastaan alkuperäisen neron lahja on se virpi, jonka avulla tällaiset salassa kulkevat lähdesuonet löydetään. On vielä kolmatta lajia kirjoja, kirjoja, joilla ei syvemmässä mielessä ole nykyisyyttä eikä tulevaisuutta, kirjoja, jotka ovat syntyneet ilman sisäistä tarvetta, ilman inspiratsionia, taiteellista tai tieteellistä, ja jotka elävät vain varjoelämää siinäkin ajassa, johon ne syntymähetkensä puolesta kuuluvat. Ranskalaiset kutsuvat julmalla ironialla tällaisia kirjoja "satakieliksi": sentähden, että ne saavat viserrellä omia aikojaan yössä ja hiljaisuudessa — kirjakauppojen hyllyillä.
Olisi kuitenkin liian optimistista uskoa, että jokaiselle kirjalle edes ajan mittaan tapahtuisi oikeus (tai se, mitä me pitäisimme oikeana). Sattuma, joka leikkii ihmisillä, on huvitettu myöskin kirjoista. Monen teoksen kohtalo on varmaan sattuman huomassa. Uskoisimme liian hyvää ihmisestä, jos luottaisimme hänen muistinsa kiitollisuuteen ja hänen tuomionsa lahjomattomuuteen. Myöskin historian kirjanpito on ihmiskäsissä. Kirjallisuushistoria kuljettaa varmaan vuosisadasta toiseen kuolleitakin kirjoja kuin ruumissaattueessa, sillä aikaa kun moni elävä ikiajoiksi unohtuu tiepuoleen. Tunnustakaamme siis, ettei meillä ole mitään objektiivista, yleispätevää mittaa arvostellaksemme kirjoja, että meidän välitöntä suhtautumistamme niihin vaikeuttavat ajan ennakkoluulot ja omamme, ja että meidän jälkiaikammekin voi erehtyä. Oikulliset tähdet vaalivat kirjojen kohtaloja eikä meillä ole muuta neuvoa kuin toivottaa kirjoille, toisten kirjoille ja omille, jos meillä on sellaisia, että jumalat olisivat niille suopeat!
* * * * *
Että tällaisia ajatuksia — toivon, että lukija myöntää niille jonkunlaisen oikeutuksen — tulee sen mieleen, jonka velvollisuuksiin kuuluu kirjoittaa toisten kirjoista, ei liene luonnotonta. Varsinkin tulevat nämä ajatukset etualalle, jos sattumalta saa käsiinsä kirjan, josta löytää paljon enemmän kuin olisi odottanut, kirjan, jolle esim. hetken tapahtumat antavat väriä ja mielenkiintoa, ja joka yhtäkkiä paljastuu uudessa huomiota herättävässä valossa. Ei ole esim. mikään varmempaa kuin että nykyinen maailmansota, kaikkien arvojen uudestaan arvioija, on suorittava myöskin kirjallisuuden alalla uusia arviointeja. Luulen, että jokainen kirjallisuuden harrastaja on jo omalta osaltaan meidänkin syrjäisessä maassamme tehnyt sen huomion, että toiset kirjat ovat ikäänkuin saaneet uutta elämää, toiset taasen tuntuvat kadottaneen viimeisenkin mielenkiintonsa. Sekä tieteellinen että kaunokirjallisuus on tässä suhteessa saman kohtalon alaista.
Tohtori A. R. Niemen teos liettualaisista kansanlauluista — tullakseni siihen kirjaan, johon seuraavilla riveillä tahtoisin kääntää lukevan yleisön huomion — on niitä kirjoja, jotka, ollen itsessäänkin mieltäkiinnittäviä, saavat nykyhetkellä aivan erikoisen merkityksen ja arvon. Niistä monista kansoista, jotka sodan tulisoihtu on kuluvan vuoden aikana valaissut loimullaan, on Liettuan kansa vähimmin tunnettuja. Tämä kansa, jota historia ei totisesti ole hemmotellut, ei omista sellaista valtiollista eikä sivistyksellistä menneisyyttä, että se sen perustalla olisi voinut vaatia itselleen huomiota ihmisten tietoisuudessa hallitsevien kulttuurikansojen rinnalla. Mutta Liettualla on oma kansallinen olemassaolonsa, joka viittaa vuosituhansia taaksepäin, sillä on oma historiansa, omat traditsioninsa ja kulttuuriperintönsä, jotka se uskollisesti on säilyttänyt ja jotka muodostavat sen erikoisuuden kansojen joukossa. Se muoto, jossa tämä perintö on säilynyt, ei ole niin paljon kirjallinen traditsioni — mikä ei ole ihmeteltävää, kun muistaa, että painatus Venäjän Liettuassa on ollut kielletty v:sta 1866 v:teen 1904 — kuin suusanallinen, muistin kautta säilynyt. Tämän liettualaisen kulttuurin välittäjänä on kansanlaululla huomattava sija.