Sen joka tahtoo tuntea ja ymmärtää kansanlaulua, kuten kirjallisuutta ja taidettakin, täytyy olla selvillä niistä elinehdoista, jotka ovat olleet ja ovat kysymyksessä olevalle kansalle ominaiset. Kun Liettuaa koskevat painetut historialliset ja kansatieteelliset lähteet ovat verraten niukat, perustuu se kulttuurikuvaus, jonka tri Niemi kirjassaan antaa Liettuasta, usein ensi käden tutkimuksiin ja havaintoihin. Rohkenen uskoa, että meillä suomalaisilla on eräitä edellytyksiä ymmärtää tätä kansaa, jonka olemassaoloa on vuosisatojen aikana uhattu sekä lännen että idän puolelta ja joka vaikeimpinakin aikoina on säilyttänyt ainakin sen osan kansallisesta pääomastaan, joka sisältyy isiltä perittyyn kieleen ja laulu- ja taruaartehistoon. Tässä ei luonnollisesti ole oikea paikka seurata sitä mieltäkiinnittävää esitystä, jonka hra Niemi antaa Liettuan vaiheista esihistoriallisena aikana, "historian aamuhämärässä" sekä maalaisväestön asemasta ja tilasta eri ajankohtina, s. o. sen kansanluokan elämänehdoista, jonka keskuudessa juuri kansanlaulu on syntynyt ja säilynyt. Liettuan talonpoika on elänyt joka puolelta tunkeutuvien vieraiden kansallisuuksien keskellä. Nykyään — s.o. kysymyksessä olevan teoksen syntymäaikaan — näyttää Liettualle olevan koittamassa paremmat ajat ainakin sikäli, ettei, kuten varhemmin, kaikki sen sivistyneet pojat ja tyttäret mene kansalta hukkaan. Enin osa pappissäätyä, joka syntyperänsä puolesta on lähtöisin talonpojista, jää mieleltään ja kieleltään uskolliseksi kansalleen. Papisto muodostaa täten parhaimman osan kansallisten valistusharrastusten kannattajista. Varsinainen sivistynyt sääty on, kuten tunnettu, Liettuassa ollut puolankielinen. (Jotenkin pitkälle meneviä vastaavaisuuksia puolankielelle Liettuassa löytää ruotsinkielen asemasta menneinä vuosisatoina Suomessa.) Puolankielellä valloitti asemansa maailmankirjallisuudessa Liettuassa syntynyt Adam Mieckiewicz, "Herra Tadeusz'en" tekijä, yksi viime vuosisadan suurimpia runoilijoita, joka alkaa kuuluisan eepoksensa syntymäseudulleen omistetuilla sanoilla: "Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys! Kuinka kallis sinä olet, sen voi tietää vain se, joka sinut kadotti."

Liettuan kansanlaulu on kauttaaltaan lyyrillistä tai lyyrillis-eepillistä, mitään varsinaista kertovaista runoutta eivät liettualaiset tunne. Heidän kansanlauluissaan eroitetaan kaksi päämuotoa, n.k. giesme ja daina. Sisällyksen puolesta eivät nämä kaksi lajia eroa niin paljon toisistaan kuin laulutavassa. Nykyään tarkoitetaan giesmellä pääasiassa kirkollista laulua, dainalla pääasiassa maallista. Kehdosta hautaan on laulu seurannut liettualaista. Työssä, juhlissa, arkena ja pyhänä on liettualainen laulanut, heinä- ja peltotöissä, pellavaa nyhtäessä ja käsikiveä väännettäessä. Se on lyyrillisellä, haikean alakuloisella, joskus, vaikka harvemmin, leikkivällä sävelellään säestänyt kesää ja talvea, raskaita ja iloisia päiviä.

Liettualaisten dainojen keräyksen historia vie kauas taaksepäin ajassa. Niinsanoakseni europpalaiselle näyttämölle tulivat ne Herderin välityksellä, joka käänsi kahdeksan näytettä kansanlaulu-kokoelmaansa. Mutta kaksi muutakin Saksan suurmiestä kiinnitti jo 1700-luvulla huomionsa Liettuan kansanlauluun, eivätkä ketkään vähemmät kuin Lessing ja Goethe. Viimemainittu sovitti laulunäytelmäänsä "Die Fischerin" yhden liettualaisen dainan, mikä kävi täydelleen Goethen runosta. Tri Niemi ei mainitse, mikä tämän näytelmän lukuisista kansanlaulua lähentelevistä runoista on juuri kysymyksessäoleva, mutta erehtyisin suuresti, jollei se olisi se pieni runonen, jossa tytär tulkitsee äidilleen ikäväänsä miehelään ("Ich hab's gesagt j.n.e."). Myöskin muulla tavalla on suurin saksalainen runoilija osottanut mielenkiintoaan dainoja kohtaan, m.m. ilmoittamalla Rhesan kokoelman liettualaisia kansanlauluja. Niiden europpalaisten suurmiesten lisäksi, joiden tri Niemi mainitsee tavalla tai toisella harrastaneen Liettuan kansanlaulua, voimme vielä mainita Chopin'in, joka eräissä laulusävellyksissään on käyttänyt liettualaisia aiheita.

Hra Niemi esittää edelleen seikkaperäisesti liettualaisten kansanlaulujen keräyksen historiaa, viipyen pitemmältikin eräissä tämän työalan edustajissa. Jälkimäisten joukossa kiinnittää lukijan mieltä 1800-luvun alkupuolella puolalaissyntyinen koulunopettaja Eduard Gisevius, piintynyt vanhapoika ja idealisti, joka näyttää suhtautuneen Liettuaan ja liettualaisiin aivan iso-isällisellä hellyydellä. Tämän syrjäisen, maailman unohtaman kansan keskuudessa siirtyi Gisevius mielikuvituksessaan klassilliseen muinaisuuteen, Homeroksen aikoihin. Ja nähdessään Liettuan naiset juhlatamineissa, kuvitteli Gisevius suorastaan olevansa Bithynian kuninkaan Prusiaan hovissa! Tällainen ihanteellinen runouden- ja kansanystävä innostuvine lapsenmielineen on tuttu edelläkävijä-tyyppi kaikkienkin nuorten kansojen kulttuurissa, ei vähimmin meidän suomalaisten. Kuvaavaa onkin, että Giseviuksen ansioita kansanruno-keräyksen alalla on aivan liian vähän huomattu ja että voinee sanoa vasta hra Niemen tekevän hänelle oikeutta. Giseviuksen jälkeen on kansanrunouden harrastajien huomio usein kääntynyt Liettuaan. Niistä ulkomaalaisista, jotka ovat keränneet muistiin liettualaisia lauluaarteita, mainitsee tri Niemi m.m. rouva ja prof. J. J. Mikkolan, jotka vv. 1894 ja 1895 Liettuasta toivat toista sataa dainaa ja yli puolisataa kansantarinaa käsittävän kokoelman. Itse on tri Niemi kirkkoherra Sabaliauskaksen kanssa julkaissut Suomalaisen Tiedeakatemian kustannuksella ilmestyneen laajan liettualaisen kansanlaulukokoelman.

Tri Niemen teoksen ehkä painavimmat luvut — liettualaisen ja lättiläisen kansanlaulun kehityshistoriasta ja liettualais-lättiläisistä runokosketuksista — tarjoavat varmaan vertailevan kansanruno-tutkimuksen tuntijoille arvokkaan ja monipuolisen tieteellisen ainehiston. Niiden arvosteleminen on alan erikoistuntijain tehtävä. Mutta ne piirteet, jotka olen tri Niemen kirjasta yllä esittänyt — ja jotka olen pääasiassa lainannut teoksen historiallisesta puolesta — riittänevät perustelemaan sitä väitettäni, että tämä teos ansaitsee myöskin suuren yleisön huomion ja että nykyhetken maailmantapaukset tekevät siitä tavallaan päivän kirjan. Mainitaan, että Njemenin rannat, Liettuan viidakot, missä tykit ovat viime viikkoina paukkuneet, ovat satakielten laulumaita. Missä satakielet nyt ovat, emme tiedä, mutta Liettuan laulu elää. Se välittää — niinkuin vain kansanlaulu voi välittää — tervehdyksen niistä elämänoloista, siitä ilmapiiristä, missä tämä historian lapsipuoli-kansa, Liettuan kansa, elää ja kärsii.

ADOLF PAUL:

Strindberg-minnen och -brev.

Se joka sattuu kesälukemisekseen saamaan niteen Strindbergin kirjeitä tai muita "mestarin" intiimimpiä sielullisia todistuskappaleita, tekee viisaimmin, jos hän, ennenkuin hän käy kirjaan käsiksi, koettaa asettua tuolle puolen hyvän ja pahan, kauniin ja ruman, ylevän ja inhottavan. Muutoin voi sattua, että valmistumaton lukija syventyessään tähän kirjallisuuden-lajiin, jossa kaikki siveys- ja kauneusarvot käännetään päälaelleen, jossa pelkuruus, taikausko ja vainohulluus näyttelevät pääosia, jossa parjaus ja juoru levittelevät upeaa kasvistoaan — että lukija alkaa tuntea kesäisen hyvinvointinsa järkytetyksi ja huomata itsessään oireita kuin meritaudista. Ne kauniit harhakuvat, joita mielellään liittää "Mestari Olavin" ja "Punaisen huoneen" tekijän persoonaan, raukeavat auttamattomasti sen todistuksen edessä, minkä Strindberg itse antaa itsestään ja luonteestaan. Harvoin on niin suuri kyky asustanut niin pienessä sielussa. Kuinka epäluotettava hän onkaan ollut ystäviään ja ammattitovereitaan kohtaan, varsinkin sellaisia kohtaan, jotka joskus tai jatkuvasti tekivät hänelle palveluksia! Hänen "Puheensa Ruotsin kansalle", hänen romaaninsa "Mustat liput", mutta ennen kaikkea Adolf Paulin hiljan julkaisemat kirjeet puhuvat siitä kyllin selvää kieltä. Missä määrin Strindbergin tavan takaa räjähtävä hurjapäisyys kaikkia ystäviään kohtaan on patoloogista laatua, on vaikea sanoa. Huomiota ansaitsee kuitenkin tässä suhteessa sellaisen kauttaaltaan Strindbergiä ihailevan kirjailijan kuin Gustaf Uddgrenin ("Boken om Strindberg", "En ny bok om Strindberg") huomautukset, että "mestarin" ajoittainen hermosairaus kuului häntä hoitaneiden lääkärien lausunnon mukaan kaikkein lievimpään lajiin.

Oli miten oli, lieviä eivät ainakaan olleet Strindbergin huonon tuulen ulkonaiset merkit. Sen saivat kyllä kirjailijaa lähellä olleet henkilöt tuntea nahassaan.

Adolf Paul — meilläkin jonkun verran luettu suomalais-ruotsalais-saksalainen kirjailija — kuului aikoinaan siihen skandinaviseen taiteilijasiirtolaan, joka Berlinissä 1890-luvulla näyttää viettäneen verraten perusteellista myrsky- ja kiihkokautta. Strindbergin, vallankumousmiehen, nuoren lipunkantajan rinnalla loisti sellaisia tähtiä kuin Holger Drachmann ja Edvard Munch. Lähemmän aseveljeyden solmivat Strindbergin kanssa näihin aikoihin puolalainen kirjailija Przybyszewski (Paul kirjoittaa hänen nimensä säännöllisesti väärin), luonnontieteilijä ja leppymätön radikaali Lidforss, runoilija Ola Hansson sekä Adolf Paul. Kaikki nämä miehet olivat Strindbergin ihailijoita ja kaikki he olivat kykynsä mukaan valmiita tekemään hänelle palveluksiaan. Strindberg puolestaan käytti heitä nerollisen-lapsellisessa itsekkäisyydessään astinlautoinaan maineen korkeuksiin. Hän tarvitsi kamariherroja ja lakeijoita ja hänen vaalinsa osui lähimpään ympäristöön. Niinpä näyttää Adolf Paul saaneen Strindbergin taloudessa jonkunlaisen major domuksen toimen — ja ilman omantunnon epäilyksiä antaa Strindberg maailman tietää, että Paul muka oli hänen palkkaa nauttiva käskyläisensä.