Adolf Paulin hiljan julkaisemat Strindberg-kirjeet ja -muistot sivuavat joskus sangen läheltä niissä kosketeltujen henkilöiden, etenkin kirjailijan itsensä, yksityisintä laatua olevia asioita. Syyllä voi asettaa kysymyksenalaiseksi tällaisten sielullisten todistuskappaleiden saattamisen yleisön tuomioistuimen eteen. Tässä erikoisessa tapauksessa on kuitenkin olemassa joukko hyvin lieventäviä asianhaaroja. Strindberg on häikäilemättömissä itsepaljastuksissaan, eikä suinkaan vähemmän häikäilemättömissä ja perustelemattomissa hyökkäyksissään toisia vastaan, asettanut itsensä erikoisasemaan julkisuuteen nähden. Hän on omassa tuotannossaan, teos teokselta tuonut maailman eteen ilman suojelevia viikunanlehtiä koko siveellisen persoonallisuutensa. Niinpä voisi hänen runoutensa mottona olla ne sanat, joilla eräs häntä suurempi itsetunnustaja, Jean Jacques Rousseau, alotti kuvauksen elämästään: "Minä ryhdyn tehtävään, jolla ei ole vertaistaan ja jolla ei myöskään tule olemaan jäljittelijöitä; tahdon paljastaa maailmalle ihmisen hänen koko luonnontotuudessaan ja se ihminen olen minä itse." Huomiota ansaitsee tässä yhteydessä, mitä Strindberg ajatteli yksityiskirjeistä: hän möi ystäviensä ja entisten ystäviensä kirjeitä, antaen siis ne alttiiksi julkisuudelle.
Muodollisessa suhteessa eivät Strindbergin kirjeet täytä mitään vaatimuksia. Ne ovat sähkösanoman tapaan kokoonpuristettuja, kieliasultaan huolimattomia hetken kyhäelmiä, joiden ainoa voima on niiden välittömässä suorasukaisuudessa. Jos niiden rinnalla lukee vaikkapa muutaman rivinkin esim. Tegnérin kirjevaihdosta, saa elävän mielikuvan siitä, mikä suunnaton ero on todellisen kirkastuneen persoonallisuuden ja sekasortoisessa kuohumistilassa elävän maailmanparantajan välillä. Tegnérin viileän nerokkaat kirjeet, täynnä stoalaista elämänviisautta, vievät lukijan filosoofin ja runoilijan työhuoneeseen, Strindbergin kirjeliput johtavat lukijan hyvin epäjärjestyksessä olevaan varastopaikkaan, missä rihkaman ja rojun seassa tuskin erottaa kelvollisia työkaluja.
Ja mitä koskevat nämä Strindbergin kirjeet? Häntä itseään, ensiksi, toiseksi ja kolmanneksi. August Strindberg on maailman keskipiste, kaikki kieppuu hänen ympäri, kaikki on oikeastaan olemassa häntä varten. Jos jotain maailmassa tapahtuu tai on tapahtumatta, on sillä häneen nähden joku salaperäinen suhde ja tarkoitus. Kun Laura Marholmille syntyy lapsi, tapahtuu se vain kiusanteosta häntä, Strindbergiä, kohtaan, koska hän, Strindberg, oli väittänyt, että kirjailevat naiset eivät voi synnyttää lapsia! Jos joku kysyy häneltä hänen kirjevaihtoaan Nietzschen kanssa, tapahtuu se siinä salakavalassa tarkoituksessa, että tahdotaan selittää hänet hulluksi sillä, että hän on ollut vuorovaikutuksessa mielipuolen kanssa! Tavaststjernan kuurouden takana piili hirveitä suunnitelmia Strindbergin turvallisuutta vastaan — tämä "kavala suomalainen" kun vaan muka teeskenteli huonokuuloisuutta, voidakseen mukavasti hautoa juoniaan. Kun Lidforss ei kohota pilviin hänen luonnontieteellisiä kannunvalamisiaan, vetää Strindberg siitä sen johtopäätöksen, että hän on huono ystävä, epäilyttävä olento ("ruskig person") ja lopulta konna kaikin puolin. Strindberg "pyyhkii hänet elävien luettelosta" — miehen, joka kuolemaansa saakka uskollisemmin kuin kukaan taisteli Strindbergin himmenevän maineen puolesta. Przybyszewskin kanssa syntyy myöskin — nähtävästi erään yhteisen naistuttavan takia — hankausta, ja kohta riistää Strindberg kirjeissään puolalaiselta kirjailijatoveriltaan kaiken porvarillisen kunnian. Hän on valmis syyttämään entisiä ystäviään toisilleen melkein mistä hyvänsä, esittäen samalla itsensä totuuden vainottuna marttyyrinä, jota tuhoamaan ihmiset ovat ilkeämielisyydessään liittoutuneet. Hänen kirjeissään ei tapaa välähdykseltäkään mitään oman syyllisyyden tuntoa. Kun hänen käy huonosti, ovat siihen aina syynä ulkonaiset olosuhteet ja toiset ihmiset ja hän purkaa raivoaan niitä vastaan. Hänellä on aivan yksinäinen kyky tuntea kaikkia mahdollisia vastenmielisyyden tunteita. Inho, viha ja raivo tuntuvat olevan hänen varsinainen elementtinsä. Kun hän kirjoittaa "ystävistään" mietteitä, on hän usein sellaisen vimman vallassa, ettei hän ehdi käyttää mielikuvituksensa ja suuren sanataituruutensa apua, vaan turvautuu tavallisen katupojan parjaus-sanastoon. Hän näyttää toisinaan olevan valmis myöskin aktiivisiin toimenpiteisiin turvallisuutensa hyväksi. Niinpä saattaa hän muun ohella esittää kirjeessä esim. seuraavan herttaisen kysymyksen: "Eikö Albert Bonnieriä voi myrkyttää?(!)"
Adolf Paulin julkaisemat Strindberg-kirjeet ovat pääasiassa 1890-luvun alkupuolelta. Strindberg kulki niihin aikoihin Inferno-kauttaan kohti. Mutta näissä kirjeissä esiintyvät luonteenpiirteet eivät myöhemminkään olleet hänelle vieraita. Sen todistavat hänen viime vuosinaan tekemänsä hyökkäykset Heidenstamia, Levertiniä, Ellen Keytä, Geijerstamia y.m. vastaan. Kuten tunnettua, syytti Strindberg näitä henkilöitä kaikesta mahdollisesta siveellisestä rappiosta sekä ennen kaikkea katalista salajuonista häntä kohtaan. Kiistelkööt lääkärit kuinka paljon hyvänsä Strindbergin sairaudesta — hermoston tauteihin perehtymätön lukija saa sen käsityksen, että raivo kuului Strindbergin terveyteen, että hänen sielunsa olisi nääntynyt, jollei se olisi saanut jokapäiväistä annostansa vihaa ja vimmaa.
Fredrik Böök on sattuvasti osottanut, miten Strindbergin panettelut kääntyvät varsinkin niitä henkilöitä vastaan, jotka ovat tehneet hänelle palveluksia ja joihin hän kuvitteli olevansa jonkunlaisessa riippuvaisuussuhteessa. Vaikka hänen kirjeensä osottavat, ettei hän suinkaan arkaillut turvautua toisten apuun, kärsi hänen vapaudenrakkautensa syntyneestä kiitollisuudenvelasta ja hän kuittasi sen likaisilla juoruilla ja panetteluilla. Tämä Strindbergin riippumattomuus-vaisto, joka kehittyi Infernoaikana täydelliseksi vainohulluudeksi, selittää osaksi Strindbergin menettelyä, tekemättä sitä silti puolustettavaksi tai kauniiksi.
Strindbergin ihailijat — "Mestari Olavin", "Punaisen huoneen", "Pääsiäisen" ja saaristokuvausten tekijällä ei ole suotta ihailijoita — etsivät luonnollisesti selitystä ja lieventäviä asianhaaroja hänen vihaansa ja raivoonsa myöskin häntä kohdanneissa kärsimyksissä ja vastoinkäymisissä. Että ne enemmän johtuivat hänestä itsestään, hänen luonteestaan, kuin ulkonaisista olosuhteista, sitä ei voine kieltää. Hänen suhtautumisensa kirjailijatovereihinsa on kuvaava. Hänelle eivät antaneet rauhaa Heidenstamin, Levertinin ja Ellen Keyn laakerit, mutta näyttää siltä kuin hän olisi kadehtinut myöskin kaikkia Akatemian palkitsemia pikkurunoilijoita, Klinckowströmiä ja mitä he lienevätkin nimeltään. Hänen "Puheensa Ruotsin kansalle" sisälsivät muutamien asiallisten huomautusten rinnalla jatkuvaa kiukuttelua sen johdosta, että Ruotsissa muutkin ovat saaneet tunnustusta ja mainetta kuin August Strindberg. Yksin Sven Hedininkin tibetiläinen tähti oli hänelle liian kirkas. Että elämä ei aina hymyillyt tällaiselle luonteelle, sitä ei voi ihmetellä. Tavallisen maailmanjärjestyksen mukaiselta tuntuu sekin, että elämä puolestaan usein, sangen usein kolhi August Strindbergiä.
MARCEL PRÉVOST:
L'Adjudant Benoît.
"Puoli-Neitsyiden", "Naiskirjeiden", "Naisellisuuksien" ynnä monien muiden, aiheiltaan usein hiukan uskallettujen kirjojen henkevä, pintapuolinen ja laverteleva juttelija on tuntenut lukemattomien virkaveljiensä tavoin tarvetta kirjoittaa romaanin, joka käsittelee sotaa. "L'Adjudant Benoît" ilmestyi talven kuluessa ensin Prévost'n toimittaman aikakauslehden "Revue de Paris'n" kaunokirjallisena liitteenä sekä myöhemmin itsenäisenä niteenä, saapuen meidänkin kirjakauppoihimme noin parisen kuukautta sitten. Kun muistaa, kuinka vallitseva asema ranskalaisilla keltakantisilla 3 fr:n 50:n niteillä on ollut ja on yhä edelleen romaaniuutuuksien joukossa, lienee otaksuttavaa, että meilläkin Marcel Prévost'n uusi kirja on jo löytänyt, sen maineen johdosta, mikä kirjailijalla on aikaisempien teostensa perustalla, monta velvollisuudentuntoista lukijaa ja ennen kaikkea lukijatarta. Epäillä sopii kuitenkin, eivätkö varsinkin jälkimäiset ole tällä kertaa saaneet kokea pientä pettymystä. Jos he ovat odottaneet jotain Prévost'n rakkauskuvausten samalla kertaa moraliseeraavan ja epäkainon puol-äänekkään juttelun tapaista, niin ovat he kyllä erehtyneet. Silti olisi mielestäni väärin sanoa, että "Adjutantti Benoît" olisi mikään voimakas tai alkuperäinen romaani, tai väittää, että se ajankuvauksena loisi erikoisen uutta valaistusta niihin elämänehtoihin, joita Ranska sodan kestäessä on kokenut.
Benoît Castain on eteläranskalainen tilanomistajan poika. Hänen isänsä tahtoo tehdä hänestä, sitten kun hän on suorittanut ylioppilastutkintonsa, maanviljelijän ja lähettää hänet siinä tarkoituksessa Saksiin, koska isä pitää maanviljelystä organisatsionikysymyksenä ja hänen mielestään saksalaiset kulkevat siinä suhteessa muiden edellä. Poika tuntee kuitenkin kutsumuksensa vetävän toisaalle ja kun hän palaa Saksasta suorittaakseen kotimaassaan asevelvollisuuttaan, jääkin hän sotilaaksi tykkiväkeen. Isä pitää pojan päätöstä hulluutena eikä voi käsittää, miten 155 mm:n kanuuna voi huvittaa poikaa enemmän kuin uusimallinen puimakone.