Sodan aattona, heinäkuun lopulla 1914, joutuu Benoît kersanttina pienen komennuskunnan kanssa ulkovarustukseen Ranskan, Luxemburgin ja Lothringin rajoille. Täällä haavoittuu hän toiseen jalkaansa aivan sodan alussa, jo ennen varsinaista sodanjulistusta. Saksalaiset ulaanit ovat Luxemburgin puolelta, mistä heitä vähimmin odotettiin, hyökänneet rajan yli ja heitä karkoittaessaan saa Benoît ensimäisen tulikasteensa ja ensimäisen haavansa. Benoît joutuu erään maasta lähteneen puolalaisen paronin linnanvartijan Joze Archerin tai oikeammin tämän tyttären Gertrude'in, nuoren vaaleatukkaisen kaunottaren, hoitoon. Archer on vanha sotilas vuodelta 1870 — hän nauttii yleistä luottamusta paikkakunnalla, luottamusta, jota on ollut omiaan lisäämään hänen useille kylän asukkaille näyttämät kunniakkaat sotilaspaperinsa. Benoît'n jalka paranee, mutta hän saa Gertrude'in hoidossa toisen haavan, sydämeensä: hän rakastuu tyttöön.

Tästä rakkaudesta antaa Prévost kehittyä olosuhteiden pakosta Benoît'lle suuren traagillisen elämyksen. Archerin hoidossa olevassa linnassa tapahtuu yön aikaan jotain, joka on omiaan herättämään Benoît'n epäluulon: hän on huomaavinaan yläkerrasta salaperäisiä valosignaaleja, joita voisi käsittää merkinannoiksi viholliselle. Raja on nim. aivan lähellä ja linnasta annetut merkit voivat näkyä vihollisen asemille saakka. Benoît pitää velvollisuutenaan saada asiassa täyden selvyyden — hänen epäluulonsa ovat jo kohdistuneet Archerin palveluksessa olevaan elsassilaiseen Rimbachiin. Eräänä yönä lähtee Benoît läheiseen metsään seuratakseen miehen jälkiä, jota hän luulee Rimbachiksi, ja saadakseen varmuutta. Hiipiessään metsässä joutuukin hän näkymättömänä todistajaksi saksankieliseen keskusteluun, jota kaksi miestä ylläpitää salaisessa kohtauspaikassa. Heidän puheestaan, jonka hän kätköstään kuulee varsin selvästi, ymmärtää hän, että miehet keskustelevat hänen haltuunsa uskotun kylän sotilassalaisuuksista ja että he odottavat kolmatta henkilöä, jonka tulisi antaa heille arvokkaita tietoja. Benoît päättelee kätköstään, että tuo odotettu henkilö on Rimbach ja että siis hänen epäluulonsa elsassilaista kohtaan ovat olleet oikeutetut. Kauhukseen saa Benoît kuitenkin pian omin silmin nähdä, että odotettu mies ei olekaan Rimbach vaan Joze Archer, hänen vierasvarainen ystävänsä ja hänen rakastettunsa Gertrude'in isä. Hänen keskustelustaan saksalaisten kanssa saa Benoît niinikään selviä todistuksia siitä, että Archer toimii vihollisen vakoilijana.

Maailma pimenee nuoren sotilaan silmissä, kun hän saa nähdä ja kuulla, minkä petoksen keskellä hän on elänyt. Pian voittaa hän kuitenkin takaisin kylmäverisyytensä ja kun Archer on eronnut saksalaisista ystävistään, hyökkää Benoît äkkiä takaapäin hänen kimppuunsa ja sitoo hänen kätensä. Archer koettaa aluksi teeskennellä viattomuutta, mutta kun hän huomaa Benoît'n kuulleen hänen keskustelunsa saksalaisten kanssa, rupeaa hän avomieliseksi ja tunnustaa kaikki. Hänen puheistaan tulee Benoît vakuutetuksi, ettei Gertrude tiedä mitään isänsä maanpetturuudesta, seikka joka tuottaa hänelle suurta helpotusta. Niinikään saa hän tietää, ettei Archer olekaan ranskalainen, vaan saksalainen, että hän on ottanut osaa 1870:n sotaan, mutta ei Ranskan puolella vaan badenilaisten riveissä ja että hänen paperinsa ovat alkuaan kuuluneet sodassa kaatuneelle ranskalaiselle, jolta ne ovat riistetyt. Kun Benoît varomattomasti vapauttaa Archerin kädet, luottaen miehen sanaan ja omaan ruumiilliseen ylivoimaansa, tempaa Archer esiin revolverinsa ja ampuu Benoît'ta, kuitenkin osaamatta. Jännittävän ottelun jälkeen onnistuu Benoît'n, joka on itse aseeton, riistää Archerilta tämän revolveri ja tyhjentää sen jälellä olevat panokset vakoilijan ruumiiseen.

Surmattuaan näin rakastettunsa Gertrude'in isän, joutuu Benoît syvällisten ristiriitojen ja omantunnon epäilysten uhriksi, mutta rakkaus ja nuoruus voittavat hänessä pian muut äänet, hän salaa tapauksen Gertrude'ilta ja jo lähinnä seuraavana aikana muuttuvat heidän suhteensa miehen ja vaimon suhteeksi. Vihollinen tulee kuitenkin pian väliin häiritsemään tätä idylliä ja Benoît'n täytyy lähteä komennuskuntansa kanssa etsimään yhteyttä pääjoukkojen kanssa. Gertrude seuraa hänen mukanaan. Tällöin joutuvat he vihollisen tulen piiriin, Gertrude haavoittuu kuolettavasti ja heittää henkensä Benoît'n sylissä. Benoît joutuu vielä Gertrude'in vetäessä viime hengenvetoja valehtelemaan hänen isästään. Myöskin Benoît on haavoittunut ja joutuu sairashuoneeseen kauas rintaman taakse. Täällä kertoo hän ystävälleen kapteenille surullisen tarinansa. Kuinka kauan hän eläneekin, sanoo hän, on hänen elämänsä myrkytetty. Omantunnon vaivat, pahemmat kuin luotien repimät haavat, eivät anna hänelle rauhaa. Hänen ensimäin en syntinsä oli se, ettei hän luovuttanut, Gertrude'in tähden, teosta tavattua vakoilijaa laillisesti tuomittavaksi. Hänen toinen syntinsä oli, että hän surmattuaan vakoilijan, omisti hänen tyttärensä. Ja tämä hänen tekonsa on tuonut mukanaan vielä, että hänen viimeinen sanansa Gertrude'ille oli valhe.

En ole nähnyt, miten Marcel Prévost'n uutta kirjaa on tekijän kotimaassa arvosteltu — arvatenkin on sen isänmaallinen, traagillinen tunnelma ja juonen vaivaton, taiturimainen juoksuttelu herättänyt vastakaikua. Aiheensa puolesta lienee "L'Adjudant Benoît" siinä suhteessa yksinäinen tekijänsä kirjojen joukossa, ettei siinä rakkausmotiivi näyttele aivan yksinvaltiasta osaa. Luonteenkuvauksena on tämä romaani kuitenkin kalpea. Kirjan sankarilla enempää kuin hänen naisellisella valitullaankaan ei ole mitään syvempää yksilöllistä elämää — he ovat kuin ajan kuohunnasta temmattuja, hetken valaistuksessa havaittuja ja hetkessä kuvattuja tyyppejä, joiden inhimillisyyttä ei panna missään suhteessa laajemmin koetukselle. Mieltäkiinnittävämpi on sittenkin Paul Bourget'n uusi sotaromaani "Le sens de la mort", joka ilmestyi muutamia kuukausia ennen Prévost'n kirjaa ja jossa tekijän katolilainen uskonnollisuus on antanut romaanille kiitollisemman aatteellisen taustan. Bourget puolustaa romaanillaan erästä teesiä — teesiä, joka jotenkin tarkkaan langennee yhteen katolilaisen uskontunnustuksen kanssa —, Prévost sensijaan kertoo vain tapauksen, episoodin, ilman filosoofisia tarkoituksia.

On väitetty — sensuuntaisia lausuntoja on näkynyt ranskalaisissa aikakauslehdissäkin — että 3 fr:n 50:n romaanit ovat taiteellisen keskitasonsa puolesta huomattavasti laskeneet viimeisen kymmenkunnan vuoden kuluessa, että niiden henkilökuvaus on käynyt yhä kaavamaisemmaksi ja niiden aatteellinen pitoisuus yhä ohuemmaksi. Ylituotannon mukana on myöskin tavaran arvo ja maine ulkomailla joutunut vaaraan. Ja tottahan on, että ankarammin arvostellen eivät esim. Marcel Prévost'n kirjavat rakkausjutelmat ole juuri olleet omiaan korottamaan uudemman ranskalaisen romaanin arvoa — siksi teeskentelevän syvämielisiä, siksi mielikuvituksettomia ovat ne olleet silloinkin kun ne, niinkuin esim. "Puoli-Neitsyissä", ovat verhoutuneet moraalin kaapuun. Mutta ajan merkkinä voi pitää, että Marcel Prévost'n uudessa kirjassa olemme todella tuntevinamme jotain, joka paikoin vaikuttaa mieskohtaisesti eletyn ja koetun pettämättömällä voimalla. Tässä kirjassa on sivuja, jotka sisältävät todella traagillista tunnelmaa, heijastusta Champagnen ja Flanderin verisiltä kentiltä.

GEORGES RODENBACH:

Kuollut Brügge.

Suomalainen käännöskirjallisuus potee ja on aina potenut eräänlaista aktuaalisuuden puutetta: ulkomaiset teokset tulevat usein kieleemme joko liian myöhään tai liian varhain. Edellinen tapaus sattuu, jos teos käännetään silloin kun se jo europpalaisessa kirjallisuudessa on elänyt yli-ikäiseksi, siirtynyt ohi polttopisteensä, jälkimäinen tapaus, kun vieraskielinen kirja suomennetaan ennen kuin sille vielä on olemassa maaperää kotoisissa oloissamme. Vika ei ole helposti korjattavissa. Europpalaisen päivän-kirjallisuuden samanaikainen kääntäminen — mikä vielä Skandinavian maissa huomattavimpiin teoksiin nähden voi kutakuinkin käydä päinsä — edellyttäisi yleisöltä paljon vilkkaampaa vuorovaikutusta suurten sivistyskansain henkielämän kanssa kuin mitä meillä vielä on olemassa. Kirjallisuutta seuraavan yleisön harvalukuisuus panee myöskin rajansa yksityisten suomentajain ja kustantajain yritteliäisyydelle tässä suhteessa. Mikään kirja ei meillä saa olla "blot til lyst", mikään ei myöskään saa etsiä yleisöään kirjallisessa suhteessa vain kaikkein valikoidumman kymmenkunnan keskuudesta, mikä on vielä mahdollista suuremmissa oloissa. On luonnollisesti aivan asianmukaista, että tavaran kysynnän ja tuotannon tulee olla järkevässä suhteessa toisiinsa — seikka, joka ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että monessa yksityistapauksessa olisi kustantajan ja suomentajan vaali myöskin tässä suhteessa voinut sattua onnellisemmin.

On nim. siten, että kirjat, joilla ei ole mitään elimellistä yhteyttä siihen aikaan ja ympäristöön, jossa elämme, unohtuvat pian. Ne — tai niiden käännökset — eivät ole syntyneet mistään sisäisestä tarpeesta ja ne jäävät sentähden muukalaisiksi, ikäänkuin kutsumattomiksi kuokkavieraiksi, kirjallisuudessa. Mutta toisinkin voi joskus käydä: voi sattua, että näennäisesti aivan vierashenkinen, epäaktuaalinen teos sisäisillä, yleisinhimillisillä ominaisuuksillaan valloittaa lukijansa — aivan kuten kuokkavieraskin voidaan joskus keksiä hauskaksi ja rattoisaksi ja viedä kutsuvieraiden pöytään.