Mikä näistä kohtaloista tulee Rodenbachin "Kuolleen Brüggen" osaksi, sitä on ehkä vaarallista mennä sanomaan. Eräissä suhteissa on tämän kirjan ilmestyminen suomenkielellä varhainen, eräissä suhteissa myöhäinen. Meillä on tuskin vielä tarpeellista kaikupohjaa tämän teoksen riutuvalle, ylihienostuneelle, väsyneelle lyriikalle — ja toiselta puolen ei tämän kirjan aihe enää Europan kirjallisuudessa ole tuore eikä uusi. Brüggen runollisuutta on nim. viimeisen parin vuosikymmenen aikana pasunoitu joka ilmansuuntaan.

Georges Rodenbachin "Kuollut Brügge" on kirjallisuuden syyskukkia. Se on vanhan sivistyksen tuote, kulttuurin, joka jo on sivuuttanut keväänsä ja kesänsä ja jonka henkisessä elämässä tuntuu syysauringon niukka, säästeliäs lämpö ja luomiskyky. Ei ole vaikeaa huomata jo talven kuuraa tämän syyskukkasen terälehdillä.

Rodenbach oli syntynyt Tournaissa, Belgiassa v. 1855. Kuten niin monet muut runoilijat, tuli hän lakikirjojen äärestä runouteen. Hänen mietiskelevä, lyyrillisen kaihomielinen, hento ja väsynyt laatunsa on mitä läheisimmässä sukulaisuussuhteessa sen runouden kanssa, jota kerran kutsuttiin "vuosisadan lopun" kirjallisuudeksi. Hänen runoutensa kasvaa esiin raunioista ja muistoista kuin muratti. Se etsii ravintonsa kaikesta, mikä on jo elänyt aikansa, kaikesta hiutuvasta ja kuolevasta, unista, jotka taiteilija vuosisatoja sitten on ikuistanut kiveen ja kankaalle, hiljaisista kaupungeista, joiden historia kerran on ollut suuri ja loistava. Hän on perinyt jotain maanmiehensä Memlingin, Pyhän Ursulan maalarin, elämää-kieltävästä mielenlaadusta ja katolilaisesta hartaudesta. Rodenbachin runous on kuin hautakappeli tummien sypressien varjossa. Sen goottilaisten holvien alle ei eksy yksikään ääni kuumeisesta, pauhaavasta, arkisesta elämästä. Ainoa tunne, joka sitoo Rodenbachin runouden elämään, on eräänlainen aistillinen nautinnonhimo, mikä sekin pukeutuu usein varsin epäluonnollisiin muotoihin.

Rodenbachin pääteosten "Le carilionneur'in" ("Kellonsoittajan") ja "Bruges-lamorte'in" ("Kuolleen Brüggen") varsinaisena aiheena on läntisen Flanderin vanha pääkaupunki Brügge, sen historialliset muistot, sen rakennus- ja maalaustaide, sen kuolleet kadut ja kanavat, koko se tunnelma-arvo, mikä voi sisältyä muinaiseen, loistavaan elämänkeskustaan, joka olosuhteiden takia on joutunut unohduksiin ja varjoon. Rodenbachin kellonsoittaja hirttää itsensä Brüggen Beffroi'n suureen malmikelloon, ja sama kellotorni varjostaa myöskin sitä tragediaa, jota Rodenbach kuvaa "Kuolleessa Brüggessä". Näiden molempien romaanien kertova aines on ikäänkuin koottu siitä tunnelmasta, minkä Brügge kaikkine historiallisine ja taiteellisine muistomerkkeineen voi herättää lyyrillisesti vastaanottavassa mielessä.

Hugues Viane, kertoelman päähenkilö, on, kuten niin monet muut hänen jälkeensä, tullut Brüggeen hautaamaan elämänsä surua: nuoren vaimonsa menetystä. Brüggen hiljaiset kadut ja torit, kanavat liikkumattomine vesineen, ankarat beguiniläisnunnat, vakavat kirkolliset kulkueet — kaikki tämä yksitoikkoinen, elämää vierova hartaus on soinnuttanut Hugues'in surun hiljaiseksi, rauhalliseksi kaihoksi. Hänelle ovat tulleet omat tapansa, joita hän päivä päivältä noudattaa tässä surunsa jumalanpalveluksessa. Silloin sattuu, viiden vuoden päästä, hänen tielleen nainen, joka siinä määrässä muistuttaa hänen, kuolluttaan, että tämä yhdennäköisyys järkyttää hänen mielensä ja saattaa hänet koko kaipuunsa voimalla tavottamaan tätä tuntematonta. Heidän välilleen syntyy suhde, jota Hugues'in puolelta yhä ylläpitää naisen erehdyttävä ulkonainen yhdennäköisyys hänen vaimonsa kanssa. Nainen, näyttelijätär, on kuitenkin sielultaan kaivatun kuolleen täysi vastakohta, mikä pian paljastuu Hugues'ille koko pelottavassa todellisuudessaan. Näyttelijättären sielun raakuus repii kaikki unen kudokset Hugues'in surun ympäriltä. Tämän sairaalloisen harhakuvan särkyminen muodostaa romaanin tragiikan. Aste asteelta elää Hugues kauniin surunsa alennuksen ja häpeän, kunnes hänen raivonsa puhkeaa väkivallan tekoon ja hän kuristaa näyttelijättären. Kuolemassa muistuttaa nainen taasen Hugues'in vaimovainajaa. Murhatyön yli soittavat Brüggen kellot väsyneitä, laahustavia sointujaan, siroittaen kaupunkiin ikäänkuin "rautaisia ruusuja".

Rodenbachin kuollutta Brüggeä, sellaisena kuin hän sen näki ja kuvasi, ei enää ole olemassa. Hiljaisuuteen, jota ennen katkaisivat vain kellojen äänet, viiltävät nyt raitiovaunujen rämistykset ja kirjavien matkailijalaumojen ihmettelyhuudot. Uudistunut on myöskin vanhan Brüggen veri. Kukaan Brüggen porvareista ei tunnustaisi Rodenbachin kaupunkia omakseen. Niinpä voi sattua, että matkailija, joka kuljeskelee Brüggen kaduilla ja poikkeaa kirjakauppaan, tapaa siellä hyvin lajitellun varaston maailmankirjallisuutta — mutta Rodenbachin "Bruges-la-morte" on huolellisesti kätketty matkailijan silmiltä.

WERNER SÖDERHJELM:

Oscar Levertin.

Oscar Levertin, ruotsalainen runoilijakriitikko, jonka elämäkerta ilmestyi viime jouluksi suomalaisen kirjallisuushistorioitsijan kirjoittamana, oli, kuten kaikkikin huomatummat ruotsalaiset kirjailijat, sangen yleisesti luettu ja arvossapidetty myöskin tällä puolen Pohjanlahden. Kun Levertin tammikuussa 1904 teki luentomatkan Suomeen, sai hän runsaasti osakseen sekä ystävyyttä että ihailua ja hän palasi kotimaahansa kiitollisuudesta "täysin sydämin", kuten hän itse mainitsee kirjeissään ystävilleen. Suomenkielelle käännettiin niinikään jo verraten varhain kokoelma hänen valittuja runojaan (v. 1896). Levertinin tapaturmaisen kuoleman tunsi sentähden kirjallinen yleisö meilläkin mieskohtaisena menetyksenä, sitä korvaamattomampana kun hänen persoonallisuutensa oli yht'aikaa sekä runoilijana että arvostelijana painunut yleisön tietoisuuteen. Ja varmaa on, että nyt, kun myöskin Fröding on kuollut ja kun Heidenstamin lyyra, kuten näyttää [syksyllä 1915], on vaiennut, ei Ruotsilla tällä hetkellä ole ketään tuottavaa lyyrikkoa, jota meilläkin kuunneltaisiin samalla tarkkaavaisuudella kuin aikoinaan "Legendain ja laulujen" ja "Kuningas Salomon ja Morolfin" raskasmielisen runoilijan säkeitä, jotka taiturimaisen, joskus hiukan oudolta vaikuttavan kuvakielensä taakse tuntuivat kätkeneen niin toden ja tulisen runoilijatempperamentin.

Monet seikat helpottivat meillä puolueettoman arvioinnin syntymistä Levertinistä ja hänen elämäntyöstään. Levertinin juutalaisen syntyperän aiheuttamat rotuennakkoluulot, jotka eräissä piireissä Ruotsissa näyttelivät verraten huomattavaa osaa, ovat meillä, onneksi, jotenkin tuntemattomat tässä muodossa (esiintyen kyllä sensijaan "suomalaisuuden" ja "germaanilaisuuden" välisissä suhteissa). Niinikään oli meikäläinen arvostelu ja yleisö kauempana niistä kirjallispoliittisista juonista, jotka varsinkin Levertinin vaikutusvaltaisen arvostelutoiminnan takia kietoutuivat hänen nimensä ympärille, antaen vielä runoilijan kuoleman jälkeen aiheen m.m. siihen lievästi sanoen kiivaaseen Strindberg-Lidforss-Böök'iläiseen pamflettisotaan, jota noin puolikymmentä vuotta sitten käytiin erinäisissä Ruotsin lehdissä. Rydbergin ja Snoilskyn jälkeisistä ruotsalaisista lyyrikoista on meillä tervehditty luullakseni jotenkin yhtä avarasydämisellä myötätunnolla Heidenstamia, Levertiniä ja Frödingiä — joka tapauksessa on kritiikkimme ja yleisömme alun alkaen totuttanut itseään pitämään heidän asemaansa runollisella parnassolla paljon riidattomampana kuin heidän virkaveljiensä Pohjanlahden tälläpuolen. Saattaisi ehkä kysyä, eikö etäisyyden kultauksella ole tässä osaansa ja eikö esim. Tavaststjernan ja Gripenbergin runous todista välittömämpää lyyrillistä suonta kuin esim. Levertinin. Mutta mikään kirjallisuusarvostelu ei ole vähemmän oikeutettu kuin se joka koettaa toisen runoilijan ansioilla vähentää toisen arvoa. Ruotsissa on kirjallinen kritiikki usein punninnut rinnan Levertinin ja Frödingin runoutta, ja kun tuskin on olemassa kahta runoilijaa, joiden yksilöllinen erikoisuus olisi etäämpänä toisistaan kuin heidän, on tulos luonnollisesti ollut hyvin suuresti riippuvainen niistä subjektiivisista punnuksista, joita asianomainen arvostelija on pannut toiseen vaakakupeista. Monelle kriitikolle on ollut vaikeaa suhtautua samalla kertaa myönteisesti Levertinin orkestraaliseen säemusiikkiin ja Frödingin yksinkertaiseen hivelevään huilusooloon. Mitään syvempää ymmärtämystä eivät runoilijat itsekään osottaneet toisiaan kohtaan: heidän arvostelunsa toistensa tuotteista olivat hyvin yksipuolisia ja antoivat m.m. Levertinin vastustajille näennäisen ja erinomaisen halukkaasti käytetyn aiheen syyttää häntä epäritarillisuudesta vaarallista kilpailijaa kohtaan. Että nämä ruotsalaiset lyyrikot, joiden runolliset esikoiset syntyivät samana vuonna (1891) ja joita senkin tähden helposti joutuu vertaamaan toisiinsa, olivat molemmat suuria taiteilijoita, on yhtä kieltämätöntä kuin sekin, että heidän runoutensa ei elämäntunteen intensiteetin puolesta vedä vertoja sellaiselle maailmanlyriikalle kuin esim. Goethen ja Musset'n eikä vertauskuvien omintakeisuudessa ja loistossa sellaiselle ruotsalaiselle runoudelle kuin Stagneliuksen. Molemmat todistavat he osaltaan, mikä harvinainen kukoistus ruotsalaisella laulurunoudella oli 1890-luvulla, loistokausi, jolla ei liene samanaikaista vastaavaisuutta missään europpalaisessa kirjallisuudessa.