Prof. Söderhjelmin Levertin-elämäkerta on varmaan hankkiva tälle runoilijalle, joka vielä vuosituhansien päästä tunsi veriheimolaisuutensa juutalaisten elämääkokeneen kuninkaan kanssa, uusia ystäviä ja paneva niitä, jotka hänet jo tuntevat, tilittämään uudelleen suhdettaan häneen. Molemmissa tapauksissa on teos täyttänyt tarkoituksensa: olla välittäjänä kirjailijan ja hänen yleisönsä välillä, niin ett'emme kirjaimen takaa kadota näkyvistämme aatetta emmekä runouden takaa persoonallisuutta.
MAHARSHI DEVENDRANATH TAGORE:
Min levnad.
Kun Rabindranath Tagore, runoilija, Nobel-palkinnon saaja, teki bengalilaisen Tagore-nimen tunnetuksi Europassa, oli hänen isänsä Devendranath jo vuosikymmeniä sitten suorittanut merkillisen elämäntyön uskonnollisena kirjailijana ja herättäjänä. Hänen oma elämäkerrallinen teoksensa, joka jouluksi ilmestyi ruotsalaisena käännöksenä, on mitä viehättävin itämainen tunnustuskirja. Se välittää usein melkein lapsenomaisen yksinkertaisella tavallaan meille tuoksun siitä uskonnosta, filosofiasta ja runoudesta, joka on vuosituhansien aikana versonnut Ganges-virran varsilla ja jonka monet nykyisetkin ilmenemismuodot ovat vanhemmat kuin meidän ajanlaskumme. Devendranath Tagoren elämäkerta ulottuu vain hänen 41:een ikävuoteensa (hän eli 88:n vuotiaaksi), mutta hänen poikansa Satyendranath, runoilijan veli, on liittänyt siihen lyhyen esipuheen, jossa saamme yleiskatsauksen hänen koko elämäänsä.
Devendranath Tagore, myöhemmin tunnettu liikanimellä Maharshi, pyhimys, syntyi v. 1817 maatilalla lähellä Kalkuttaa. Hänen isänsä, rikkaudestaan ja tuhlailevaisuudestaan kuuluisa Dvarkanath Tagore, antoi pojan elää kaikessa mahdollisessa loistossa ja salli hänen saada perusteellisen tietopuolisen kasvatuksen. Pojan suhde syvästi uskonnolliseen isoäitiin oli erikoisen läheinen. Tämän kuolema, joka tapahtui pojan ollessa kahdeksantoistavuotias, tuli merkitseväksi käännekohdaksi jälkimäisen elämässä. Poika kertoo siitä elämäkertansa ensi luvussa havainnollisella, mieleenjäävällä tavallaan. Isoäiti oli viety Gangeksen rannalle kuolemaan, koska pidettiin erinomaisena onnena saada kuolla pyhän virran luona. Poika valvoi kolme yötä isoäidin vuoteen vieressä. Yöllä, ennen isoäidin kuolemaa, istui hän karkealla matolla lähellä ruumiinpolttopaikkaa. Oli täysikuinen yö ja pojan korviin kantoivat pyhät laulut, joita laulettiin hänen isoäitinsä puolesta. "Yötuuli toi äänen vain heikkona kaikuna korviini. Tällä hetkellä valtasi minut voimakas tunne kaiken epätodellisuudesta. Oli kuin en enää olisi ollut sama ihminen. Minussa nousi voimakas vastenmielisyys rikkautta kohtaan. Se karkea bamburuokoinen matto, jolla istuin, tuntui minulle sopivimmalta olinpaikalta, kaikki loisto kävi minulle vihattavaksi ja sielussani heräsi ilo, jota en ennen ollut kokenut. — Tämän ilon ja kaipuun tunteen vallassa palasin keskiyön aikaan kotia. Sinä yönä en voinut nukkua. Onnellinen mielentilani piti minua hereillä. Koko yön kylpi sydämeni ilon kuutamoisessa valossa. Päivän koittaessa palasin joelle tapaamaan isoäitiä. Hän veti juuri viimeisiä hengenvetojaan." Niinkuin isoäiti oli ollut pojan ystävä eläessään, niin tuli hän hänen neuvonantajakseen ja tienviitakseen kuolemassa. "Ylellisyyden ja nautintojen lauhat tuulet olivat leyhyneet ympärilläni yötä päivää. Mutta huolimatta näistä epäedullisista olosuhteista, antoi Jumala minulle itsensäkieltämisen hengen ja riisti minulta rakkauteni maailmaan. Ja hän, joka on kaiken ilon lähde, antoi minulle uuden elämän valamalla ilon virtoja sydämeeni."
Nyt alkaa Tagorelle sisäisen etsinnän ja taistelun aika. Hän koettaa tavoitella mielialaa, joka piti häntä vallassaan isoäidin kuollessa, mutta ei enää sitä löydä. Hän saattaa maata pitkänään päiväkausia, syventyneenä arvoitukseen Jumalan olemassaolosta, joutuen niin erilleen muusta maailmasta, ettei hän muista, milloin on noussut aterialle ja milloin taas palannut. Hän lukee englantilaista filosofiaa ja sanskriittia, mutta ei löydä vastausta kysymyksiinsä. Mutta syventyessä eräänä päivänä vanhoihin brahmalaisiin "upanishadeihin" (pyhiin kirjoihin), saa hän mystillisen herätyksen, joka määrää hänen koko tulevan elämänsä. "Kaiken merkitys" alkoi tulla hänelle selväksi ja "jumalallinen ilo" valtasi hänen mielensä. Kävisi liian pitkäksi kertoa, mitä laatua ne totuudet olivat, jotka vanhan brahmalais-viisauden valossa selkenivät Tagorelle. Hänen uskonsa Jumalaan sai, kuten hän sanoo, "syvät juuret" ja hän tuntee olevansa kutsuttu vaikuttamaan ympäristöönsä. Hänen herätyksensä tuo mieleen monen länsimaisen pyhimyksen ja mystikon elämäntarinan, ennen muita ehkä Assisin Franciscuksen ja Birgittan. Näiden länsimaisten hengenheimolaistensa tapaan perustaa Tagorekin eräänlaisen veljeskunnan tai oikeammin seurakunnan, nimeltä Tatvabodhini Sabha, joka alussa pitää hartaushetkiään hänen kodissaan. Sitä paitsi alkaa hän julkaista jumaluusopillista aikakauslehteä, taistellen siinäkin omien uskonnollisten käsitystensä puolesta, niinhyvin kuvainpalvelijoita kuin kristittyjä lähetyssaarnaajia vastaan. Hänen poikansa mainitsee omituisuutena, että ehkäpä ainoa uskonnollinen lähdeteos, jota hänen ei milloinkaan kuultu siteeraavan, oli raamattu.
Se mikä tässä intialaisessa pyhimyksessä ja mystikossa on omiaan herättämään ihmetystä, on se harvinainen tarmo ja järjestyskyky, jolla hän ohjaa uutta seurakuntaansa. Hän lähettää omalla kustannuksellaan neljä hindulaista ylioppilasta Benaresiin harjoittamaan korkeampia teoloogisia opintoja ja jokainen näistä nuorista brahmalaisista oppineista saa tehtäväkseen tutkia yhtä Vedakirjaa. Itse määrittelee hän yhä tarkemmin oppinsa perustotuudet, sikäli kuin ne hänelle sisäisen näkemyksen tietä selkenevät. Niinikään perustaa hän lukuisia sisarseurakuntia eri seutuihin Intiassa.
Jonkun verran ristiriitaiselta tuntuu varmaan monesta se tapa, millä Tagore käytännössä sovelluttaa oppiaan maailmasta ja rikkauksista kieltäytymisestä. Samoin kuin Tolstoi, näyttää hän askeettisesta ihanteestaan huolimatta nauttivan täysin määrin kaikkia niitä etuja, joita kodin varallisuus ja syntyperä hänelle suovat. Että hänen filosofiansa on syntynyt kastijaotuksen maassa, käy niinikään hänen elämäkertaansa lukiessa selväksi. Hänen opeillaan on (jo yksistään niiden vaikeatajuisuuden vuoksi) ylimyksellinen leima, ja mitä elämän käytäntöön tulee, on Tagorelle kuvaavaa, että hän itse mainitsee erikseen melkeinpä jokaisen kerran, jolloin hän matkoillaan ei enää voi istua kantotuolissa, vaan saa kulkea jalan!
Kun Tagoren isä Dvarkanath Tagore v. 1846 kuolee, joutuu suku joksikin aikaa taloudellisiin vaikeuksiin. Keksitään, että suuri kauppahuone Carr, Tagore & C:o, jossa Tagoret omistivat enemmistön osakkeista, oli pahasti velkaantunut ja Devendranath Tagore on tällöin valmis luovuttamaan myöskin kaiken yksityisen omaisuutensa velkojille. Pian saavat kuitenkin Tagore ja hänen veljensä liikkeen taas jaloilleen ja tämä samainen kauppahuone lienee yhä edelleen varsin tuottava, päättäen kaikista niistä joskus Europan sanomalehdistössäkin kuvatuista elämänmukavuuksista, joita nuoremmat Tagoret, runoilija sekä hänen veljensä ja veljenpoikansa, ovat voineet itselleen kustantaa. Saattaisi kenties kysyä, miten näiden intialaisten magnaatinpoikien elämänfilosofia mahtaisi soveltua käytäntöön hiukan kylmemmässä ilmanalassa ja hiukan vaatimattomammissa oloissa, missä kysymys jokapäiväisestä leivästä muodostaa yhden tämän maailman probleemeista?
Ehkä mieltäkiinnittävimmän osan Tagoren elämäkerrasta muodostavat kuvaukset hänen matkoistaan Himalajan vuoristoon, luonnon yksinäisyyteen. Täällä elää hän erakon elämää, kylpee jäisissä vuoristopuroissa ja elättää itseään maidolla ja teellä. Yöt viettää hän haltioituneessa seurustelussa korkeimman olennon kanssa, aamuisin istuu hän liikkumattomana käsivarret ja jalat ristissä, keskittäen ajatuksensa mietteihin sielun viimeisistä perusteista. "Upanishadien" vanhat totuudet käyvät täällä hänelle yhä elävämmiksi, hänen sisäinen silmänsä tulee tarkemmaksi ja hän näkee "suuren aurinkoasäteilevän olennon" kaiken maisen pimeyden takana. Viehättäviä ovat myöskin ne sivut hänen elämäkerrassaan, joissa hän antaa sananvuoron romanttisesti elävöittävälle luonnontunteelleen. Hänelle tuottaa kuvaamatonta iloa, kun hän tapaa vuoristossa valkeita ruusuja tai tuntee jasmiinien tuoksun tai kun hän löytää pieniä punaisia mansikoita kivien lomasta. Näihin yksinkertaisiin luonnonhavaintoihin yhdistää hän mystillisiä mietteitään korkeimman olennon tarkoituksista. "Silmäni aukenivat ja sydämeni avartui; näin Iki-Äidin käden lepäävän näillä pienillä valkeilla kukkasilla. Kuka oli tässä metsässä, joka saattoi hengittää näiden kukkien tuoksua ja nähdä niiden kauneutta? Kuinka rakastavalla kädellä hän olikaan niitä vaalinut, varustanut ne suloisella tuoksulla ja loistolla ja antanut kasteen sataa niiden yli! Hänen hyvyytensä ja lempeytensä tuli eläväksi sydämessäni."